Valtio avustaa äitien päihdekuntoutusta

Sosiaali- ja terveysministeriö on jakanut kolme miljoonaa euroa valtionavustuksia päihteitä käyttävien äitien hoitoon vuodelle 2018. VAK ry sai määrärahasta osakseen 220 000 euroa.

Valtionavustusta ei ole tarkoitettu pelkkään päihdekatkaisuhoitoon, vaan rahalla on tarkoitus lisätä kokonaisvaltaisen hoidon ja päihdekuntoutuksen tarjontaa äideille. Rahoituksella halutaan turvata päihteitä käyttävien äitien hoito ja kuntoutus siirtymäkauden aikana ennen sote-uudistuksen voimaantuloa.

Lue aiheesta lisää

Vertaistuella irti päihteistä jo 70 vuoden ajan

VAK ry (Vapaan alkoholistihuollon kannatusyhdistys) ei tue riippuvuuden hoitoa lääkkeillä, vaan psykososiaalisilla hoitomuodoilla. Kuntoutus perustuu yhteisökasvatukseen ja vertaistukeen.

Kotimaisen päihde- ja raittiusjärjestön tarina alkoi Rymättylän alkoholistihuoltolasta vuonna 1948. Yhdistys on toiminut alkuaikoina myös Turussa ja Oulussa. Maataloustyöt ja hengelliset hartaustilaisuudet kuuluivat olennaisena osana kuntoutujien päiväohjelmaan.

Vaikka kuntoutusmenetelmät ovat vuosien varrella kehittyneet, ovat rauhallinen maalaismiljöö ja yhdessä tekeminen yhä merkittävässä roolissa. VAK ry tarjoaa laadukasta ja asiantuntevaa päihdekuntoutusta kodinomaisessa miljöössä Kankaanpään A-kodissa Pohjois-Satakunnassa ja Mikkeli-yhteisössä Etelä-Savossa.

– Asiakkaat opettelevat uuden elämäntavan osana kuntoutusyhteisöä. Yhteisössä kannetaan vastuuta toisista sekä arjen askareista. Vakkilaiset ovat työhönsä sitoutuneita, alansa ammattilaisia, jotka tekevät töitä suurella sydämellä, VAK ry:n hallituksen puheenjohtaja Kimmo Sainio kertoo.

Koko perhe mukaan

Yksi toiminnan merkkipaaluista on Kankaanpään A-kodissa kehitetty ASTA-työskentely®, jonka lähtökohtana ovat asiakkaan elämäntilanne ja motivaatio muutokseen. Myös perheet ovat tervetulleita Kankaanpään A-kotiin ja Mikkeli-yhteisöön.

Ihmiset tarvitsevat paikan, jossa he voivat keskittyä itsensä hoitamiseen ilman houkutuksia ja häiriötekijöitä.

– Tavoitteena on vahvistaa perheen sisäistä vuorovaikutusta, arjen hallintaa ja terveitä rooleja, Kankaanpään A-kodin johtaja Heidi Viljanen kertoo.

Asiakas tarvitsee uuden elämän kynnyksellä myös kuntoutumisjaksoa ja avohoitosuunnitelmaa tukevaa jatkohoitoa.
– Intervallijaksot ja jatkohoidon viikonloput tarjoavat työkaluja ja tukea itsenäiseen arjenhallintaan, Mikkeli-yhteisön johtaja Kyllikki Klemm selventää.

Avohoito tukee, muttei korvaa laitoskuntoutusta

Kaikille avun tarvitsijoille ei ole tarjolla yhdenvertaisia kuntoutumismahdollisuuksia. Asiakkaiden saamat maksusitoumukset kattavat yhä lyhyempiä kuntoutusjaksoja kotikunnasta riippuen.

– Päihderiippuvuutta ei hoideta pelkän avohoidon keinoin. Laitoskuntoutumiselle on yhä kysyntää. Ihmiset tarvitsevat paikan, jossa he voivat keskittyä itsensä hoitamiseen ilman houkutuksia ja häiriötekijöitä, Kimmo Sainio painottaa.

Sote-uudistus näyttää, miten kolmannen sektorin palveluntarjoajan on mahdollista pärjätä ja kehittyä uudessa kilpailutilanteessa. Aihetta tarkastellaan lähemmin myös VAK ry:n 70-vuotisjuhlaseminaarissa 14. maaliskuuta.

– Tavoitteenamme on taata parhaat mahdolliset palvelut asiakkaillemme myös jatkossa.

 

Mikkeli-yhteisö on päihdekuntoutuksen veteraani, missä ei uskota pilleriin

Kunnat tarjoavat huumeongelmaisille mieluummin halvempaa ja ”helpompaa” korvaushoitoa kuin päihteetöntä ja terapeuttista yhteisöhoitoa.

Mikkeli-yhteisön johtajan Kaarina Peltosen mielestä tilanne on hyvin surullinen.  Huumeongelmaiselle voi toki olla paljon houkuttelevampi vaihtoehto, että saa joka päivä pillerin ilmaiseksi ja laillisesti kuin että joutuu päihteettömänä tekemään itsensä kanssa töitä, Peltonen miettii.

Lue koko Talentia-lehden artikkeli täällä.


Kuva: Paula Myöhänen

Tosielämästä: Kun en kuollutkaan, halusin mieluummin elää

Halu elää sai Samin hakeutumaan kuntoutukseen. Ystävien suosituksesta hän löysi Mikkeli-yhteisön ja sai avun yhteisöllisestä kuntoutusmenetelmästä.

Päihderiippuvuus ohjasi Samin elämää vuosien ajan. Vakituinen työ oli pitänyt Samin elämän raiteillaan, mutta jyrkkä alamäki alkoi, kun pitkäaikainen työpaikka lähti yllättäen alta tehtaan lopettamisen myötä. Alamäen vauhdissa riippuvuus syveni ja avioliitto tuli päätökseen. Edessä oli kaaos.

Huumemaailma ja sen kiemurat tulivat tutuiksi. Mikään siellä ei ollut todellista. Kaaoksen silmässä oli totaalisen yksinäinen ihminen. Täydellisen yksinäisyyden tunteen keskellä Sami tajusi, että hän voisi yhtä hyvin olla jo kuollut – miksei siis mieluummin eläisi?

Kuntoutuneiden tarinat veivät Mikkeliin

Sami päätti hakea apua. Ennen Mikkeli-yhteisöön saapumista hän oli kuntoutuksessa kahdessa eri paikassa. Seurasi retkahduksia ja paikan vaihtoja. Kahden retkahduksen jälkeen Sami sai toivomansa sitoumuksen Mikkeli-yhteisöön. Hän oli kuullut yhteisömuodollisesta hoidosta ja toivonut alusta asti pääsyä Mikkeli-yhteisöön. Se toive toteutui 15 kuukauden kuntoutuskokeilujen ja retkahdusten jälkeen. Kuntoutuminen pääsi vihdoin alkamaan.

Yhteisössä päiviä ohjaavat tiukat rutiinit – yhteisöön tultiin kuntoutumaan, ei lepäämään.

Mikkeli-yhteisössä aloittaminen tuntui hyvältä ja vastasi Samin odotuksia. Yhteisössä päiviä ohjaavat tiukat rutiinit – yhteisöön tultiin kuntoutumaan, ei lepäämään. Aluksi kaikki oli uutta ja hämmentävää, töihin ryhdyttiin saman tien. Yhteisön lämmin vastaanotto auttoi Samin alkuun ja hän pääsi rytmiin nopeasti mukaan. Palava halu päästä vanhasta elämästä eroon piti motivaation korkealla.

Ihminen ihmisten joukossa

Yhteisön tuki kuntoutuksessa oli Samille aivan erityistä. Mikkeli-yhteisössä kaikki ovat tasa-arvoisia. Työntekijät eivät katso ylhäältä alas määräten miten pitäisi toimia. Kaikki ovat samalla viivalla. Yhteisössä on ihminen ihmisten joukossa, jokainen kuuluu porukkaan.

Kauemmin yhteisössä olleet opettavat uusia tulokkaita.

Samille vaikuttavaa oli oppia muilta. Oppi ei tule pakotettuna työntekijöiden puolelta, vaan vertaisilta. Kauemmin yhteisössä olleet opettavat uusia tulokkaita. Mikkeli-yhteisössä yhteisö on läsnä koko ajan. Päätökset tehdään yhteisön tuella. Kaikki pyrkivät samaan suuntaan – pois vanhasta, kohti uutta elämää.

”Elämä on yksinkertaista, mutta ihanaa”

Kuntoutusjakson jälkeen Sami jäi vielä työkokeiluun yhteisöön. Kokeilujakson aikana Sami sai paitsi tukea arkeen paluulle varsinaisen kuntoutuksen jälkeen, myös kimmokkeen uudelle uralle.

Nyt Samin elämä on mallillaan. Sosiaali- ja terveysalan opinnot ovat loppusuoralla. Mikkeli-yhteisössä Sami oivalsi, että hän nauttii ihmisten kanssa työskentelystä. Työkokeilu oli kimmoke hakeutua opiskelemaan alaa.

Opinnot, uusi asuinpaikka, uudet ystävät ja kumppani ovat viitoittaneet Samin uuteen elämänvaiheeseen. Elämä ei ole aina ongelmatonta, mutta Samin suhtautuminen haasteisiin on muuttunut. Vastoinkäymisistä selviää.

Samin nimi muutettu.

30.11.2016// Janne Seppälä, Mikkeli-yhteisö // Risto Hämäläinen

Yhteisössä kukaan ei ole koskematon

Sosionomi Janne Seppälä on ollut osa Mikkeli-yhteisöä jo vuodesta 2003 lähtien. Koko yhteisön tuki saa myös työntekijän jaksamaan.

Aiemmin kaupan alalla työskennelleellä Jannella oli jo kiinnostusta alaa kohtaan, mutta konkreettisia askelia alanvaihtoa kohti ei vielä oltu otettu. Jannen onneksi Mikkeli-yhteisöstä tarjoutuikin työpaikka ja sillä tiellä Janne on edelleen.

– Olen aina halunnut työskennellä ihmisten kanssa. Hetken Mikkeli-yhteisössä oltuani totesin, että tämä on minun paikkani. Työnantaja onneksi mahdollisti opiskelun työn ohessa ja opiskelin sosionomiksi, Janne muistelee.

Jannen työnkuva Mikkeli-yhteisössä on monipuolinen. Päivät kuluvat oppilaiden kanssa työskennellessä. Janne ohjaa ryhmätyöskentelyä, mutta tekee paljon yksilötyötä oppilaiden kanssa. Aiempi kaupan alan kokemuskaan ei ole ollut turhaa, sillä Jannella on osaamista myös auttaa käteiskassan tai laskutuksen kanssa.

– Välillä on ihan hyväkin sulkea ovi ja keskittyä vaikkapa laskutukseen. Se tuo hyvää vastapainoa oppilastyölle, naurahtaa Janne.

Vastuun antamisessa ja jakamisessa piilee toimintamallin hienous.

Työpäiviä Mikkeli-yhteisössä ohjaa tarkka päiväohjelma. Päivien kulkua ohjaavat tietyt rutiinit, mutta päivien sisältö on hyvinkin vaihtelevaa. Yhteisöllinen toimintamalli on viety pitkälle Mikkeli-yhteisössä. Oppilaat saavat vähitellen vastuuta arjen askareissa. Vastuun kasvaessa oppilas voi nousta hierarkiassa yhteisön vastuuryhmään. Janne näkeekin, että vastuun antamisessa ja jakamisessa piilee toimintamallin hienous.

– Vastuun saaminen yhteisössä on usein ollut oppilaalle se ratkaiseva tekijä, jonka kautta vastuuta on kyennyt ottamaan myös omassa elämässä. Monesti on ollut niinkin, että oppilas on kokenut ensimmäistä kertaa elämässään, että häneen luotetaan – eikä sitä luottamusta olla haluttu pettää, kiteyttää Janne.

Työpaikkana Janne kuvailee Mikkeli-yhteisöä mielenkiintoisena ja joustavana. Opiskelu ja jatkokouluttautuminen ovat olleet mahdollista työn ohessa. Tarpeen mukaan joustavat niin työntekijät kuin esimiehetkin. Kaikki Mikkeli-yhteisössä työskentelevät ovat osa yhteisöä siinä missä oppilaatkin.

Hienointa Mikkeli-yhteisössä työskentelyssä Jannelle on nähdä oppilaan kuntoutumisen kaari.

– Vaikka olen töissä, olen myös osa yhteisöä. Yhteisössä kukaan ei ole koskematon, vaan kaikki ovat mukana sydämellään, toteaa Janne.

Hienointa Mikkeli-yhteisössä työskentelyssä Jannelle on nähdä oppilaan kuntoutumisen kaari. Alkutilanteessa oppilaan elämä on päihderiippuvuuden ohjaamaa. Kuntoutuksen myötä oppilas oppii uuden päihteettömän elämäntavan ja elämä alkaa asettumaan uusille raiteille.

– Hienoimpia hetkiä ovat ne, kun oppilas tulee vuosienkin jälkeen käymään esimerkiksi jatkohoidon viikonlopussa, ja pääsee näkemään, kuinka hän on ottanut ison harppauksen elämässään ilman päihteitä.

Kuva: Risto Hämäläinen

vakry_Tosielamasta_Kirje_yhteisoon

Tosielämästä: Sen teet mihin uskot

Mistä minä aloittaisin? Jospa kertoisin mitä minulle tapahtui stoorin jälkeen Mikkeli- yhteisössä. Tulin siis pääkaupunkiseudulta jossa olin ollut päihdekuntoutuksessa kaksi kuukautta. En tiennyt mitä täällä voi saada, mutta tavoitteet olivat minulle selvät jo alusta alkaen. Halusin raitistua ja pysyä raittina.

Hoito alkoi ihan hyvin, vaikka työhön en ollut tottunut. Sanoin kuitenkin äänettömästi itselleni aina, etten voi juosta pakoon työtä, sillä sitä joudun vielä tekemään ja paljon. Pikkuhiljaa totuin ja työtkin alkoivat sujua ilman ärtymystä. Lopetin tupakan polton ensimmäisen viikon jälkeen. Olen edelleen savuton.

Siinä pureuduttiin minun perfektionismiin ja huonoon itsetuntoon.

Osaan kantaa vastuuta ja sen myös halusin näyttää. Kaikki työ mitä minulle annettiin, tein sen kunnolla ja tarkasti. En hyväksy virheitä. Se oli tavallaan alkua yhdelle kriisille, sillä sain lisää vastuuta, mutta en siltikään halunnut/hyväksynyt virheitä, välillä edes muilta. Se alkoi näkyä käytöksessäni ja henkisessä hyvinvoinnissani. Olin ärtynyt, kireä ja aivan loppu. Tiesin, etten voinut jatkaa samaan malliin tai polttaisin itseni loppuun. Tässä kohtaa yhteisö antoi palautetta, joka herätti minut todella. Tajusin olevani yksin kaikkea vastaan, joten minun piti luovuttaa. Elämää ei voi kontrolloida. Aloin toipumaan stressistä. Hoitoni pääsi takaisin raiteille.

Aloitin myös terapian. Siinä pureuduttiin minun perfektionismiin ja huonoon itsetuntoon. Aloin myös saada hengellisyyttä, kun sisäistin AA-ohjelmaa paremmin ja paremmin. Tupakkaviekkaritkin alkoivat helpottaa.

Pääni syötti kaikenlaisia itsekeskeisiä ajatuksia, kuten sen, että tunsin itseni loukatuksi ojennuksista ja siitä, ettei asioita hoidettu heti ja nyt. Siihen aikaan myös minuun kohdistui henkistä väkivaltaa erään oppilaan taholta. Meinasin luovuttaa, en halunnut enää mitään muuta kuin helpompaa tapaa. Yhteisö pelasti taas.
Asiat saatiin hoidettua ja jäin, luojalle kiitos siitä. Olin tavallaan taas vahvempi, sillä sallin itselleni olla heikko ja pelätä. Erään naamion putoaminen. Silti mieleni ei tehnyt alkoholia, ei kertaakaan.

Uusia kokemuksia, mutta minua ei pelottanut. Tiesin pystyväni ihan mihin tahansa.

Tästä hetkestä alkaen aloin herätä iloisemmin ja kiittää Jumalaa. Oloni oli virkeämpi ja levollisempi ja uskalsin vitsailla taas. Tuntui uudelle. Hoitoni eteni ja minut nostettiin vastuuryhmään. Uusia kokemuksia, mutta minua ei pelottanut. Tiesin pystyväni ihan mihin tahansa.

Työni vastuuryhmässä sujui hyvin ja opin jälleen itsestäni ja muista todella paljon. Merkittävää oli, että uskalsin asettaa rajoja ja sanoa ei. Myöskään omat mielipiteet eivät tuottaneet ongelmia enää niin kuin ennen. Itsetuntoni kohentui huimasti. Kävin kotiharjoittelussa ja hoidin asioita arjessa kuntoon. Siitä seurauksena maksoin velkoja ja sain oman asunnon. Työn tekeminen kannattaa. Minusta tehtiin yhdyshenkilö. Muistan ajan, kun sanoin aina, ettei minusta tule rivimiestä kummempaa, sillä en osaa kantaa vastuuta, jos se tarkoittaa kritiikin kohteeksi joutumista. Missä kohtaa muutuin? Ei sillä väliä. Tein hommani kunnolla ja terapiassakin tapahtui läpimurto.

Viimeisen kotiharjoitteluni suoritin omaan asuntooni. Se oli vaikein mutta paras. Kiinnityin lopullisesti kotiryhmääni ja tapasin erittäin mukavan naisen. Takaisin tultuani vointini on erittäin hyvä, sillä tunnen syvää hengellisyyttä ja varmuutta itsestäni. Pidän itsestäni ja uskallan seistä suorana. Raittius on parasta mitä minulle on tapahtunut. En koe olevani liiallisen varma, vaan tunnistan myös ikävät asiat, jotka joudun kohtaamaan vielä monta kertaa tulevaisuudessa. Ne eivät pelota minua, sillä se on elämää ja haluan sen kaikki puolet.

Jokainen ihminen raittiuteni polulla on jättänyt minuun oman jälkensä.

Olen onnellinen, että elämääni on muokannut näin monta hienoa ihmistä, enkä varmasti koskaan unohda sitä mitä yhteisöstä olen saanut. Jokainen ihminen raittiuteni polulla on jättänyt minuun oman jälkensä, tehden näin minun helpommaksi kulkea. Tiedän myös itse jättäneeni osan jokaiseen, jota olen saanut auttaa. Hengellisyyttäkö? Aivan varmasti!

Nyt polkuni lähtee taas eri suuntaan, mutta reppuni ei enää paina liikaa, sillä tarpeen tullen pystyn laskemaan sen maahan. Sen jälkeen jaksaa taas kulkea eteenpäin. Minun ei tarvitse katsoa taakseni, sillä edessäpäin siintää paljon hienommat maisemat, ja haluan nähdä, mitä muuta sieltä vielä paljastuu. Elämässä on hienoja asioita ja muistakaa Norman Vincent Pealen loista lause aina, kun teitä kalvaa epävarmuus: ”Sen teet mihin uskot!”

Pysykää vahvoina ja tietäkää, että kukaan ei voi viedä sitä arvoa mikä teille kuuluu. Siinä on syytä kulkea kasvot aurinkoon päin. Hymy voi yllättää meistä jokaisen ja se ei ole vaarallista.

vakry_Tosielamasta_Kirje_yhteisoon

Tosielämästä: Kiitos Mikkeli-yhteisölle toisenlaisesta elämästä

Muistaakseni soitin 2008 marras–joulukuussa etsiessäni hoito paikkaa jotta saisin katkaistua oman päihdekierteeni. Soitteli vankilasta käsin Mikkeli- yhteisöön ja sieltä sain itselleni hoitopaikan. Olin todella uupunut omaan päihderiippuvuuteni ja en olisi kauaa ENÄÄN jaksanut vankila ”elämää” en mitään muutakaan ”olin paljon kuullut Mikkeli-yhteisöstä sanottavan pahaa” päätin soittaa sinne ja ajattelin ottaa paikasta selvää. Vapauduin 13.01.2009 ja olin viikon siviilissä ja läksin 19.01.2009 Mikkeli-yhteisöön!! Olin aivan hämilläni koko paikasta kun siellä ei ollut henkilökuntaa paikalla kun illalla sinne saavuin. Siellä kun olin muutaman kuukauden niin elin vielä valheellista elämää ja koko pallo alkoi hajoilemaan pikkuhiljaa. Valehtelusta rupesin jäämään kiinni jatkuvasti sekä saunotus kutsui. Sain yhteisöltä erittäin kovaa palautetta mutta hillittyä sellaista.. petin yhteisön luottamuksen enkä osannut luottaa oikeen itseenikään. Ne kivat ihanat ihmiset herätti minut todellisuuteen sekä opettivat minua elämään uudenlaista elämää! Rakensin luottamuksen takaisin kovalla työllä suoritin myös lopputuomioni mitä minulla oli jäljellä Mikkeli-yhteisössä!! KIITOKSET KUULUU MIKKELI-YHTEISÖLLE ETTÄ SAIN UUDEN SUUNNAN UUTEEN ELÄMÄÄN!!

Masennuin aika nopeasti jossakin vaiheessa niin pahasti etten kyennyt nousemaan aamuisin sängystä ylös.

Mulla on henkisesti mennyt erittäin hyvin, välillä todella huonosti. Tammikuussa 2010 kun Mikkeli- yhteisöstä lähdin niin oli mieli aivan loistava, siviilissä ollessa muutaman kuukauden, kuitenkin menetin parisuhteeni joka ei ollut mitenkään vakaalla pohjalla, koska jatkuvat riidat sai minut muuttamaan omaan asuntooni. Masennuin aika nopeasti jossakin vaiheessa niin pahasti etten kyennyt nousemaan aamuisin sängystä ylös. Rupesin syömään masennuslääkkeitä jotka auttoivat kuitenkin minua sen verran että pääsin liikkeelle ja en välttämättä olisi halunnut syödä niitä mutta jokseenkin oli pakko!

Käyn salillakin joka on yksi tapa saada henkinen hyvinvointi hyväksi!

Vaikka mulla oli se tukiverkosto jonka ansiosta pääsin aamuisin liikkeelle, enkä välttämättä päässyt silloinkaan.. Se oli henkisesti yhtä helvettiä kun vaivuin masennukseen, soitin kuitenkin itselleni terapia ajan. Sain itselleni ajanterapiaan ja nyt käyn siellä viikottain.. se oli minulle sellainen yksi reitti päästä tässä elämässäeteenpäin. Käyn salillakin joka on yksi tapa saada henkinen hyvinvointi hyväksi! Terapiaan tuli sitten parin kuukauden mittainen tauko jonka tuloksena tipuin taas masennukseen. Kävin ryhmissäkin mutta nekään eivät tuntuneet että olisivat auttaneet minua, olin helvetillisessä prosesissa. Sain Kelan järjestämän kurssi paikan itselleni hommattua, siinä vaiheessa tuli sellainen fiilis että mahdoinko haukata liian suuren palan, kun aloin touhuamaan melkein heti kun Mikkeli-yhteisöstä lähdin..

Kaikkien vaikeuksien jälkeen kuitenkin olen pysynyt raitiina ja nyt minulla on raittiutta 22kk takana.

Nyt kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna niin olen mielettömän tyytyväinen siihen että aloin touhuamaan heti kaiken näköistä etten jäänyt siihen masennuksen kouriin, se ei olis ollut nimittäin aivan turvallista. Kaikkien vaikeuksien jälkeen kuitenkin olen pysynyt raitiina ja nyt minulla on raittiutta 22kk takana josta olen tyytyväinen ja en olisi uskonut että pääsen kaikista päihteistä eroon ja siitä saan kiittä Mikkeli-yhteisöä joka on antanut minulle henkisiä työkaluja pärjätäkseni ulkomaailmassa paremmin. KIITOKSET MIKKELI- YHTEISÖLLE UUDESTA ELÄMÄN OPISTA!

vakry_Tosielamasta_Kirje_yhteisoon

Tosielämästä: Takaisin elävien kirjoihin

Kesä oli kuumimmillaan, kun hyppäsin junaan mukanani kassillinen valheita, epätoivoa, pettymystä ja huonosti nukuttuja öitä. En tiennyt mikä minua odotti, enkä edes uskaltanut odottaa mitään. Niin monta kertaa ennenkin olin epäonnistunut…

Aloitin päihteiden käytön 12-vuotiaana alkoholilla, lääkkeillä ja imppaamisella. Harrastin aktiivisesti myös varastelua ja kaikenlaista muuta päätöntä sekoilua. Ensimmäistä kertaa kävin tutustumassa psykiatriseen osastoon vain vuotta vanhempana – eikä se suinkaan jäänyt viimeiseksi kerraksi. Olin kyvytön elämään normaalia elämää ja käsittelemään tunteitani, enkä kokenut hyötyväni lyhyistä ”sijoituksista” lainkaan, päinvastoin. Nopeasti mukaan kuvioon tulivat piikittäminen ja ns. kovemmat huumeet, niinpä minut huostaanotettiin 15-vuotiaana päihteiden käytön ja itsetuhoisen käytöksen vuoksi.

Niin kauan, kun näennäisesti itse hallitsin käyttöäni, kaikki oli hyvin.

Pitkän laitoskauden jälkeen asiat näyttivät hetken valoisammilta. Aloitin opiskelut ja muutin takaisin kotiin. Huumeet tulivat kuitenkin taas pian ensimmäiselle sijalle elämääni. Enhän ollut niistä oikeastaan edes halunnut eroon. Niin kauan, kun näennäisesti itse hallitsin käyttöäni, kaikki oli hyvin. Kun tajusin ettei näin ollut, hakeuduin hoitoon tällä kertaa omasta tahdostani. Vaikka niin kuvittelin, minulla ei ollut työkaluja selvitä ongelmani kanssa selvinpäin muutamaa päivää pidemmälle enkä toisaalta ollut valmis ottamaan apua vastaan ilman ehtoja. Yleensä olin katkolla n. kuukauden ja palasin käyttämään. Tätä kuviota toistin vuosia. Joka epäonnistumisen jälkeen lopputulos oli entistä karumpi ja käyttämäni määrät suurempia. Meinasin päästä hengestäni useita kertoja ja olin tekemisissä aina vain vakavampien rikosten kanssa. Itsetuntoni romuttui totaalisesti, koska en pystynyt pysymään päätöksissäni ja valehtelin jatkuvasti. Elämäni oli täysin hallitsemantonta. Sairainta oli nähdä, miten ihmiset, joista välitin, kärsivät vuokseni.

Tullessani Mikkeli-yhteisöön, en osannut odottaa juuri mitään. Olin yrittänyt päästä kuiville monta kertaa aiemminkin, mutta joka kerta palannut huumekierteeseen entistäkin syvemmälle. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisinä päivinä, että suhtautuminen päihdeongelmaan oli erilainen, kuin mihin olin aiemmissa hoitopaikoissani tottunut. Minuun luotettiin ja asioista keskusteltiin avoimesti. Tärkeimmässä roolissa olivat vertaiset, ei henkilökunta. Myöhemmin olen miettinyt, että juuri nämä seikat saivat minut pysymään hoidossa silloin, kun olisi tehnyt mieli luovuttaa. Tiesin olevani ainutlaatuisessa paikassa. Aiemmin minuun oli suhtauduttu aina varauksella, eikä silloin edes huvittanut olla luottamuksen arvoinen. Nyt tunsin, että vastuunkantaminen oli kunnia enkä halunnut rikkoa luottamusta. Hienoa oli nähdä koko homman pyörivän asiakkaiden eli oppilaiden vetämänä: ei sitä juuri koskaan ottanut vakavasti jos joku virkansa puolesta puhui asioita ? eri juttu oli kuunnella ihmisiä, jotka olivat kokeneet samoja asioita kuin sinä itse.

Alkuun kaikki tuntui ylivoimaiselta, mikä näkyikin raivokohtauksina sekä impulsiivisena käytöksenä.

En tosiaankaan pitänyt työnteosta, pikkutarkkuudesta tai aamuherätyksistä, mutta jollain tasolla jo silloin ymmärsin, että se kaikki (mikä silloin tuntui älyttömältä) saattoi olla ainut toivoni. Sopeutuminen oli rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Alkuun kaikki tuntui ylivoimaiselta, mikä näkyikin raivokohtauksina sekä impulsiivisena käytöksenä. Jossain vaiheessa, suurimmaksi osaksi vertaisten ansiosta, minulle heräsi toivo siitä, että voisin selviytyä niin kuin hekin. Olin todella väsynyt ja heikoilla itseni kanssa useita kuukausia. Ensin en asettanutkaan sen suurempia tavoitteita kuin pysyä hoidossa ja saada etäisyyttä päihdemaailmaan.

Hiljalleen tavoitteeni kasvoivat ja sain lisää uskoa itseeni onnistumisten kautta. Erityisen tärkeänä toipumiseni kannalta näen itsehoitoryhmät ja niihin kiinnittymisen, kirjalliset tehtävät sekä kotiharjoittelut. Harjoitteluissa kohtasin vaikeita tilanteita, jotka sain myöhemmin purettua yhteisössä ja huomasin, että niistä voi todella selviytyä selvinpäin. Tietenkin suuressa osassa oli myös kuntoutukseni pituus: olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että kunta, josta olen kotoisin, teki minun kohdallani viisaan päätöksen ja myönsi maksusitoumusta sen verran kuin sitä tarvitsin.

Olen oppinut ajattelemaan asioita ennen kuin toimin sekä tiedostamaan ja käsittelemään tunteitani paremmin. Olen saanut asunnon ja aion myös jatkaa opiskelua. Ne ovat asioita, joista en uskaltanut edes haaveilla reilut puoli vuotta sitten.

Olen rauhallinen ja toiveikas.

Ulkona sataa lunta, talvi on ollut uskomaton. Olen rauhallinen ja toiveikas. Minussa on valehtelematta tapahtunut tänä aikana ainakin yhtä suuri muutos kuin ulkonakin – vuodenaikojen vaihtuessa. Luulin, ettei minulla ollut mahdollisuutta. Nyt tiedän, että olin väärässä. Kiitos.

vakry_Tosielamasta_Kirje_yhteisoon

Tosielämästä: Meidän polkumme

Sain katkolta potkut vetämisen takia, enkä päässyt enää takaisin metis hoitoonkaan, jonka olin juuri lopettanut. Naisystäväni oli toisessa hoitolaitoksessa lastensuojelun pakottamana ja suburefloja kärsimässä. Olin täysin yksin ja totaalisen loppu… Silloin oli tehtävä valinta joko hakea apua tai vetää katkeraan loppuun asti.. Päätin yrittää vielä viimeisen kerran. Sain katkolta Mikkeli-yhteisön esitteen. Soitin sinne sortuvalla äänellä ja sain tietää että pääsisin hoitoon, olin todella helpottunut.

Ylätyksekseni huomasin että meille oppilaille annettiin tosi paljon vastuuta.

Tulin yhteisön pihaan jossa minua tuli heti vastaan pitkä iloinen kaveri joka kertoi että hän toimii isoveljenäni ja opettaa minut talon tavoille. Olin tietysti aluksi hiukan epäilevä et mitä tää nyt on, ku hoidossa olevat oppilaat tarkasti mun tavarat. Ajattelin et katson mikä tää meininki on ja yllätyksekseni huomasin että meille oppilaille annettiin tosi paljon vastuuta esim ruokatilauksia tehdessä ja na-konventtimatkojen aikana.

Naisystäväni pääsi myös vierailemaan sieltä toisesta laitoksesta Mikkeli-yhteisöön, ja yllättyi positiivisesti hyvästä toipumisilmapiiristä. Toipuminen erillään oli kuitenkin raskasta ja hän sai pian uloskirjoituksen toisesta laitoksesta ja retkahti, kolmen kuukauden jälkeen.

Kun olin ollut muutaman kuukauden hoidossa, alkoi minulle valkenemaan vasta todellisuus, minullahan oli vielä tuomio mikä pitäis lusia… Tuntui siltä et tässäkö tää nyt sit olikin, mutta sain tietää että minulla olisi mahdollisuus suorittaa tuomioni yhteisössä. Siitä sitten alkoikin anoumusten kirjoittelu ja soittelu ja kuukauden sisään asia järjestyi ja sain maksusitoumuksen ja tuomion siirrettyä. Suoritin vankeuttani mutta elin samaa yhteisön ohjelmaa kuin muutkin oppilaat.
Lopulta naisystäväni pääsi myös Mikkeli-yhteisöön ja uuden elämämme harjoittelu alkoi. Näin jälkeenpäin voin sanoa et onneksi oli niin turvallinen paikka alkuun, missä harjoitella yhteiseloa ja tunteiden käsittelemistä yhdessä, olimme ihan eri ihmisiä putsina! Saimme puolen vuoden ajan pariterapiaa ja valtavasti vertaistukea.

Tänä päivänä elämme yhdessä perheenä ns yhteiskuntakelpoisina kansalaisina.

Suuri kiitos siitä että pystymme siihen, kuuluu yhteisölle ja ohjaajille jotka tukivat meitä alkutaipaleella.

vakry_Tosielamasta_Kirje_yhteisoon

Tosielämästä: Kirje yhteisöön

Löysin vanhoja Mikkeli-yhteisö papereitani ja ajattelin laittaa viestiä kuulumisistani. Muistelin myös siellä olo aikaani ja ystäviäni. Se oli vaikeinta mitä koskaan olen tehnyt, mutta myös auttanut kaikista hoitopaikoista eniten. Se aika oli vaativaa ja varsinkin oppilaspäivystys oli syöstä minut epätoivoon. Mutta kaikesta selvittiin! ja koska hoitoni jäi kesken maksusitoumuksen puuttumisesta johtuen join vielä vuoden yhteisön jälkeen. Harmittaa kun en pitänyt yhteyttä siellä olleisiin ystäviini. olisi ollut kiva muistella yhteisiä hetki.

Olen ollut 4,5v. raittiina, kolme retkahdusta siihen kyllä mahtuu. Onneksi selvisin retkahduksista ja siihen on syynä se, etten pidä itsestäni humalassa. Enkä voi pettää läheisiäni joiden tuki ja arvostus on parasta elämässäni. Lapsenlapset tuovat iloa elämääni. Heitä on kaksi ja kolmas syntyy marraskuussa.

Masennus on helpottanut raittiuden myötä. En ole joutunut olemaan sairaalassa kahteen vuoteen. Sairauteni seuraa elämääni jatkossakin, mutta vaikka epätoivo valtaa mielen masennuksen alkaessa, tiedän selviäväni. Ja ilman päihteitä. Tärkeinä oppeina pidän sitä, että yhteisössä oppi pitämään päivärytmin ja tekemään työtä. Yritän vieläkin aloittaa kotonakin jotain tekemistä. Se auttaa masennukseen, vaikka toki vaikeimmat masennusjaksot annan periksi ja joudun sängyn pohjalle, mutta tavoite on nousta sieltä mahd. pian ylös.

Pidän myös kirjallisia itsetutkiskelu tehtävistä. Tätä tutkiskelua olen jatkanut nämä vuodet. Pääsin psykoterapiaan ja se on ollut kuin lottovoitto. Vähitellen saattaa selvitä miksi Jeppe juo…

Elämä on ihan uudenlainen ja nautin kaikesta. Juomiseen tuhlasin aikaa melkein 30 vuotta.

Diakonissa käy viikottain ja nyt sain myös apua kodin siivoamiseen. Se on yhteisön opeista huolimatta vielä vaikeaa. Kaiken puolin voin hyvin ja käyn uimassa ja kuntosalilla. Elämä on ihan uudenlainen ja nautin kaikesta. Juomiseen tuhlasin aikaa melkein 30 vuotta. Sitä virhettä en enää tee! Olen saanut elämäni takaisen tai oikeastaan enemmänkin. Osaan arvostaa pieniä asioita kuin ihmeitä.

Aurinkoista kesää työntekijöille, sekä oppilaille.

Kiitollisin mielin tämän kirjoitti oppilas vuodelta 2006.

vakry_Tosielamasta_Kirje_yhteisoon

Tosielämästä: Meidän ihme

Noustessani lapsen kanssa junasta Mikkelin juna-asemalla oli päällimmäisenä tunteena helpotus. Häpeän, syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteet oli aaltoillut ylitseni elämäni ensimmäisestä lastensuojelun kanssa käydystä palaverista asti, mutta sillä hetkellä tunsin helpotusta. Tappio oli myönnetty. Yli viiden vuoden raittiudesta oli pudottu puoli vuotta aikaisemmin ”kohtuukäyttämään”, niimpä niin. Ei ollutkaan riittänyt ulospäin hyvältä näyttänyt elämä: koulu, työ, perhe. Tulisin seuraavien kuukausien aikana ymmärtämään miksi, jälkikäteen tilannetta tarkastellen, ihmettelen että niinkin pitkään pysyin selvin päin, mutta sillä hetkellä koin vaan suunnatonta helpotusta. Nyt oltiin täällä.

Yhteisöön asteli hajoamispisteessä oleva äiti ja tästä huolehtiva ja vastuuta kokeva alle kouluikäinen.

Mulla oli jonkin verran tietoa minkälaiseen paikkaan olimme menossa. Radiohiljaisuus ”ulkomaailmaan” niitä läheisimpiä lukuun ottamatta, säännöt, aikataulut ym. mutta pääsi se silti yllättämään. Ja ennen kaikkea opettamaan, puolen vuoden aikana opin itsestäni ja lapsestani enemmän kun menneinä selvinä vuosina, ja ihan kantapäänkin kautta.

Rutiinit ja säännönmukaisuus. Jotain mitä meillä ei ollut kotona ollut pitkiin aikoihin, syötiin mitä sattuu, miten sattuu. Ajelehdittiin päivästä toiseen, mun odottaessa iltaa, lapsen nukkumaanmenoa. Nyt opeteltiin taas rutiinit. Herättiin tiettyyn aikaan, mentiin nukkumaan tiettyyn aikaan ja siinä välissä säännölliset ruokailut ja päiväohjelmat, lapsi hoidossa, äiti töissä. Siivouspäivät. Kaksi kertaa viikossa iltaisin itsehoitoryhmä, toiset oppilaat auttoi lapsenhoidossa, ei muttia.

Se oli se helppo osuus. Sen kun noudatit.

Ihmiset. Niitä oli joka puolella. Koko ajan. Ensimmäiset viikot oltiin lapsen kanssa solussa muiden kanssa. Vessassa ja suihkussa sait olla rauhassa. Ensimmäiseen kuukauteen tosin ei lapsi meinannut päästää äitiään yksin vessankaan, koska huolehtia piti. Lapsen äidistä. Meinas olla hankalaa sopeutua, pidin itsepintaisesti muita kämmenenmitan päässä, puhuin hienosti mutta en oikeista asioista. Pidin yllä omaa hiljaista kapinaa sitä vastaan että pitäisi paljastaa itsestään asioita. Muut siellä eivät vaan tehneet siitä kovin helppoa. Kysyttiin, kysyttiin, kysyttiin lisää, ei hyväksytty ympäripyöreitä vastauksia, nostettiin kissoja pöydälle. Ei annettu eristäytyä. Välitettiin. Ja ne oli valmiita auttamaan. Ei tarvinnutkaan pärjätä yksin, oli jopa suotavaa pyytää apua.

Lapsi hymyili. Aina. Kaikki oli aina hyvin, lapsi käyttäytyi hyvin, koko ajan. Ei huutanut, ei kiukunnut, ei itkenyt. Lapsi tunnisti kengistä ketä on paikalla, tarkkaili ja tiesi mitä talossa tapahtuu, kuka rikkoi sääntöjä, seurasi äitiä, tarkkaili äitiä – pärjääkö, selviääkö se. Lapsi sai myös tahtonsa läpi äidiltään lähes kaikessa. Yhteisön arkeen lapsi sopeutui hyvin, turvallistahan siellä oli. Mutta negatiiviset tunteet pysyi piilossa.

Pikkuhiljaa nämä käytösmallit selveni, muiden toimiessa peilinä ja kertoessa havainnoistaan, työntekijät ja toiset oppilaat.

Oli hetkiä kun vihasin yksilökeskusteluja.

Omaohjaajani oli myös melkoinen, ei päästänyt helpolla. Oli hetkiä kun vihasin yksilökeskusteluja. Ja ohjaajaani. Ja kuitenkin tästä ihmisestä tuli ensimmäisiä kehen luotin. Loppuun astihan koitin tätä kädenmitan päässä pitämistä ja sulkeutumista ja sillä oli seurauksia, mutta tuohon ihmiseen luotin.

Ja lapsi. Mikkeli-Yhteisön lastenhoitaja sai lapsen itkemään. Yksi harvoja ihmisiä, kuka näkin lapsen itkevän puolen vuoden aikana. Painekattila saatiin raolleen. Lapsi uskalsi avautua. Luotti. Ja pikkuhiljaa muihinkin.
Itsellänikin luottamuksen rakentaminen toisiin kesti. Se, että mut hyväksyttäisiin sellaisena kun olen. Eikä se johtunut muista. Vasta kuntoutusjakson loppupuolella oikeastaan suostuin sen uskomaan. Mutta uskoin lopulta. Olin ehtinyt tehdä virheitä, pienempiä ja vähän suurempiakin virheitä. Olin saanut käytöksestäni ja toiminnastani palautetta, rehellistä ja suoraa palautetta, useampaakin otteeseen. Ja aurinko nousi kuitenkin. Asiat käsiteltiin ja mentiin eteenpäin. Ei hylätty. Ei käännetty selkää. Oltiin tukena kun suostuin ottamaan sitä vastaan.

Vastuutehtävän kautta sain konkreettista näyttöä tavoistani paeta henkilökohtaisia käsiteltäviä asioita ja huonoista toimintamalleistani. Näistä opeista on ollut hyötyä. Näin hallinnantarpeeni vaikutuksia, kuinka lujassa on tapani koittaa pärjätä yksin, kuinka yritän kaikin tavoin miellyttää joka ikistä kanssaihmistä, kuinka vaikeaa on pyytää apua. Näissäkin toimi peilinä muut yhteisössä. Näyttivät ja kertoivat, mitä en itse suostunut näkemään.

Perheasunnoilla asuimme lapsen kanssa kaksi kuukautta. Opeteltiin arkea keskenään, turvallisesti sadan metrin päässä muista. Mä opettelin olemaan perheen pää, aikuinen, ja lapsi harjoitteli lapsen roolia. Mun oli myös alettava seisomaan omilla jaloilla, tekemään päätöksiä, otettava vastuuta eikä vain paettava jonkun toisen taakse.

Puolen vuoden jälkeen yhteisöstä kotiutui vanhempi, joka oli enemmän vanhempi kuin mennessään ja lapsi, joka oli enemmän lapsi kuin mennessään.

Puolen vuoden jälkeen yhteisöstä kotiutui vanhempi, joka oli enemmän vanhempi kuin mennessään ja lapsi, joka oli enemmän lapsi kuin mennessään. Vanhempi, joka oli nähnyt kuinka uskomuksistaan huolimatta päihteet meni elämänsä kaikkein tärkeimmän ihmisen edelle, ensimmäisestä huikasta, ja saanut työkalut siihen ettei niin enää kävisi. Vanhempi joka osasi taas pitää kiinni rutiineista ja luoda niitä. Vanhempi joka piti omaa toipumista ja itsehoitoa tärkeänä, elinehtona kaikelle muulle. Sain työkalut, niiden käyttäminen on mun omalla vastuulla.

Ja lapsi. Ei kauaakaan kotiutumisen jälkeen lapsi suuttui mulle kotona. Lapsi, joka ei puoli vuotta aiemmin suostunut jättämään äitiään silmistään ”oman onnen nojaan”, juoksi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni huutaen ”mä haluan olla rauhassa!”. Ja äiti pärjäsi.

Mikkeli-Yhteisö ei auttanut mua vain eroon päihteistä. Se opetti mua myös olemaan vanhempi, ei täydellinen äiti, vaan paras mahdollinen vanhempi lapselleni, turvallinen aikuinen. Se opetti ottamaan vastuuta omista valinnoista. Se opetti, että virheitä tulee jokainen tekemään ja ne saa anteeksi jos haluaa. Se opetti ettei yksin tarvitse pärjätä. Se opetti että ihmisiin voi luottaa. Se opetti uuden elämän. Monia oppeja on voinut hyödyntää elämässään yhteisön jälkeen. Ei ehkä ole enää muita peilaamassa tai pysäyttämässä, mutta osaa jo itse vähän katsoa peiliin ja pysähtyä miettimään. Ja pyytämään apua!

Aika ajoin ajaudun vanhoihin toimintamalleihin, mutta nykyään niistä on tietoinen, voi tehdä korjausliikkeitä ajoissa.

Reilu vuosi ollaan nyt opeteltu arkea kotona, sata metriä on vaihtunut muutamaksi sadaksi kilometriksi, mutta yhteisö on silti turvana. Sieltä on jäänyt ystävyyssuhteita ja sinne voi palata vierailemaan ja sinne voi soittaa. Kuten monet muutkin Mikkeli-Yhteisön läpikäyneet, niin on munkin todettava sen olevan kuin toinen koti.

Kiitos.

vakry_Laakkeettomyys_paihdekuntoutuksessa

Lääkkeettömyys päihdekuntoutuksessa (audio)

Mitä lääkkeettömyys päihdekuntoutuksessa tarkoittaa? Eikö päänsärkyynkään saa pilleriä?

Kankaanpään A-kodin ja Mikkeli-yhteisön johtajat Arja Ruisniemi ja Kaarina Peltonen lieventävät epätietoisuutta ja vastaavat vuosien kokemuksella. Lääkkeettömiä vaihtoehtoja on tarjottu iät ajat eri hoitokulttuureissa, ja monissa terveydenhuollon ja sairaanhoidon ympäristöissä ne ovat vakiinnuttaneet paikkansa. Silti lääkkeettömyys herättää jatkuvasti keskustelua, jossa aika ajoin kuulee myös puutteellisen perehtyneisyyden ja ennakkoluulojen sävyttämiä äänenpainoja.

VAK ry:n ylläpitämissä Kankaanpään A-kodissa ja Mikkeli-yhteisössä päihderiippuvuutta ei hoideta lääkkeillä. Pääosassa on ihminen itse, omine voimineen, yhteisön ja vertaisryhmän tuella. Näin Arja Ruisniemi ja Kaarina Peltonen kiteyttävät lääkkeettömyyden omissa hoitoyhteisöissään. Pääosassa Minä -ohjelmassa he kertovat näkemyksiään ja kokemuksiaan lääkkeettömästä, yhteisöllisestä päihdekuntoutuksesta, jonka lähtökohdat harkittiin ja rakennettiin jo VAK ry:n toiminnan alkuvuosina, yli 60 vuotta sitten.

Ohjelman toimittaja on Pirkko Peippo.

Vertaistuki | Mikkeli

Yhteisöhoidossa tärkeä voimavara on vertaisten tuki. Vertaisryhmätuki Mikkeli-yhteisössä perustuu asiakkaiden keskinäiseen aitoon välittämiseen, rehelliseen palautteeseen sekä toinen toisensa auttamiseen.  Kukaan ei jää ongelmineen yksin.  Kun uusi oppilas saapuu yhteisöön, vanhemmat oppilaat valitsevat hänelle isosiskon tai – veljen, joka toimii uuden oppilaan tukena: kuuntelee, auttaa ja opastaa. Kuntoutuksen alussa isosisarus on tukena käytännössä vuorokauden ympäri. Monasti käy niin, että yhteydenpito jatkuu myös sen jälkeen, kun kuntoutus on päättynyt.

Tutkimuksissa on todettu, että vertaisryhmällä on keskeinen merkitys yksilön asenteiden, tunteiden ja käyttäytymisen muutoksessa. Kun kuntoutuksen päättävässä loppuhaastattelussa Mikkeli-yhteisön oppilailta kysytään, mikä sai muutoksen aikaan, on yleisin vastaus: oppilaiden vertaisryhmä.

Vastuu | Mikkeli

Mikkeli-yhteisön kuntoutuksessa keskeistä on vastuullisuuden opettelu, jossa korostetaan vastuullista käyttäytymistä itseä ja koko yhteisöä kohtaan. Tavoitteena on kasvattaa oppilaista vastuullisia yhteiskunnan jäseniä. Vastuullisuuden opettelu alkaa heti kuntoutusjakson alussa; yhteisiä sääntöjä ja sopimuksia noudatetaan, vastuualueista huolehditaan jne. Mikkeli-yhteisössä vastuu jaetaan koko yhteisön kesken. Oppilaat ja henkilökunta kantavat yhteisvastuuta yhteisön toiminnasta ja jokaisella on siinä oma osuutensa. Kun oppilas osoittaa kykyä toimia vastuullisesti, annetaan hänelle lisää vastuuta yhteisön toiminnasta ja suunnittelusta. Osa oppilaista pääsee kuntoutuksensa aikana toimimaan vastuuryhmässä, jolloin heidän toimenkuvaansa kuuluu monenlaisia koko yhteisön toimintaan liittyviä organisointitehtäviä. Keskeistä vastuuryhmän tehtävissä on myös puuttua asiaan herkästi, jos joku yhteisön jäsen (oppilas tai henkilökunta) laiminlyö vastuitaan tai käyttäytyy sopimattomasti.

Yhteisökasvatus | Mikkeli

Yhteisökasvatus on keskeisin menetelmä, johon Mikkeli-yhteisön päihdekuntoutus perustuu. Yhteisökasvatuksessa koko yhteisöä tietoisesti käytetään vaikuttamisen välineenä ja metodina. Kaikki ihmissuhteet ja sosiaalinen vuorovaikutus Mikkeli-yhteisössä tukevat oppilaiden toipumista ja uudenlaisen elämäntavan oppimista.  Käytännössä tämä tapahtuu niin, että oppilas oppii uuden tavan ajatella, tuntea ja toimia – uudenlaisen tavan elää.

Tärkeimpinä yhteisökasvatuksellisina periaatteina Mikkeli-yhteisössä ovat tasa-arvo, turvallisuus ja keskinäinen kunnioitus.  Mikkeli-yhteisö toimii asiakaslähtöisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että vastuu, velvollisuus ja valta on jaettu yhteisön jäsenten kesken. Jokaiseen oppilaaseen lähtökohtaisesti luotetaan kuntoutuksen ensi hetkestä lähtien. Esimerkiksi uuden asiakkaan ensimmäisenä työtehtävänä on aamuisin ja iltaisin huolehtia ovien avaamisesta ja sulkemisesta. Tällaisesta vastuun antamisesta ja luottamuksen osoittamisesta seuraa se, ettei Mikkeli-yhteisössä ole oppilaiden ja henkilökunnan vastakkainasettelua. Koko yhteisö toimii tavoitteellisesti siihen suuntaan, että oppilaat oppivat uuden päihteettömän elämäntavan.

Yksilökuntoutus | Mikkeli

Oman kuntoutumispolun löytyminen on iso askel ihmiselle ja lähes yhtä iso askel on oppia kulkemaan sillä polulla. Työkaluja ja oppeja näihin askeliin saa yhteisöltä. Vahvana tukena on vastuuohjaajan kanssa tehty kuntoutussuunnitelma. Sitä päivitetään kuntoutuksen edetessä. Päihdeongelman taustalla on usein erilaisia haasteita, jotka voivat liittyä ihmisen psyykkiseen, sosiaaliseen tai fyysiseenkin selviämiseen. Nämä todennetaan laajasti alkuarvioinnissa, jonka pohjalta kuntoutuspolkua aletaan yhdessä oppilaan kanssa rakentaa. Jokaisen oppilaan voinnin kehittymistä ja kokemusta kuntoutuksesta arvioidaan viikoittain näihin tarkoitetuilla mittareilla.

Hyvä yhteisöhoito on aina sataprosenttisesti hyvää yksilöhoitoa. Yhteisössä yksilö saa mahdollisuuden tutustua itseensä ja tulla näkyväksi aitona ihmisenä, yksilönä. Ilman yhteisön tukea ihminen jää vaille liittymisen kokemuksia ja vaille mahdollisuutta rakentaa uutta identiteettiään. Yhteisön tarjoama harjoitteluareena on ainutlaatuinen mahdollisuus oppia uusia taitoja ja elämänhallintaa. Mikkeli-yhteisö ei hoida vain päihdeongelmaa, vaan elämän perustan kuntoon. Moni kokee kuntoutusjakson päättyessä, että on ihan eri ihminen kuin kuntoutuksen alkaessa. Monet voimakkaat tunteet ja ajattelutavat, jotka ovat olleet muutoksen tiellä, ovat väistyneet. Vihan ja pelon tilalle ovat tulleet usko elämään sekä ilo ja tyyneys raittiuden myötä. Yhteisö pystyy vastaamaan apua tarvitsevan ihmisen pyyntöön: ”Antakaa minulle mahdollisuus”.

ASTA-menetelmä | Mikkeli

ASTA-menetelmä® tarkoittaa kuntoutuksen asiakaskeskeistä suunnittelua, toteutusta ja arviointia. ASTA-menetelmään® kuuluvat mm. monidimensionaalinen tulohaastattelu sekä viikoittaisen hyvinvoinnin ja kuntoutuksen arvioinnit.

Jatkohoito | Mikkeli

Jatkohoito on tärkeä osa oppilaan uuden elämän alkua. Ennen kuntoutumisen päättymistä oppilas tekee vertaisryhmän ja henkilökunnan tuella itselleen selkeän uuden elämän suunnitelman, joka sisältää jatkohoidon: asumisen, yksilöllisen avohoidon sekä henkilökohtaisen urasuunnitelman erilaisine työ-, työkokeilu- ja opiskeluvaihtoehtoineen. Mikkeli-yhteisön kuntoutuksen sovitusti päättävälle oppilaalle järjestetään jo kuntoutusaikana koti: ketään ei Mikkeli-yhteisöstä kotiuteta ilman asuntoa.

Yleensä jatkohoitoon kuuluu myös kaksi tai kolme viikon mittaista intervallijaksoa Mikkeli-yhteisössä.  Entisille oppilaille on tarjolla lisäksi jatkohoidon viikonloppuja, joita järjestetään keskimäärin kolmen kuukauden välein.  Entiset oppilaat ovat myös tervetulleita vierailemaan tai tarvittaessa saamaan kriisiluonteista apua yhteisössä. Jatkohoidon viikonloput sekä vierailut yhteisössä ovat maksuttomia.