vakry_Tosielamasta_Kirje_yhteisoon

Tosielämästä: Meidän ihme

Noustessani lapsen kanssa junasta Mikkelin juna-asemalla oli päällimmäisenä tunteena helpotus. Häpeän, syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteet oli aaltoillut ylitseni elämäni ensimmäisestä lastensuojelun kanssa käydystä palaverista asti, mutta sillä hetkellä tunsin helpotusta. Tappio oli myönnetty. Yli viiden vuoden raittiudesta oli pudottu puoli vuotta aikaisemmin ”kohtuukäyttämään”, niimpä niin. Ei ollutkaan riittänyt ulospäin hyvältä näyttänyt elämä: koulu, työ, perhe. Tulisin seuraavien kuukausien aikana ymmärtämään miksi, jälkikäteen tilannetta tarkastellen, ihmettelen että niinkin pitkään pysyin selvin päin, mutta sillä hetkellä koin vaan suunnatonta helpotusta. Nyt oltiin täällä.

Yhteisöön asteli hajoamispisteessä oleva äiti ja tästä huolehtiva ja vastuuta kokeva alle kouluikäinen.

Mulla oli jonkin verran tietoa minkälaiseen paikkaan olimme menossa. Radiohiljaisuus ”ulkomaailmaan” niitä läheisimpiä lukuun ottamatta, säännöt, aikataulut ym. mutta pääsi se silti yllättämään. Ja ennen kaikkea opettamaan, puolen vuoden aikana opin itsestäni ja lapsestani enemmän kun menneinä selvinä vuosina, ja ihan kantapäänkin kautta.

Rutiinit ja säännönmukaisuus. Jotain mitä meillä ei ollut kotona ollut pitkiin aikoihin, syötiin mitä sattuu, miten sattuu. Ajelehdittiin päivästä toiseen, mun odottaessa iltaa, lapsen nukkumaanmenoa. Nyt opeteltiin taas rutiinit. Herättiin tiettyyn aikaan, mentiin nukkumaan tiettyyn aikaan ja siinä välissä säännölliset ruokailut ja päiväohjelmat, lapsi hoidossa, äiti töissä. Siivouspäivät. Kaksi kertaa viikossa iltaisin itsehoitoryhmä, toiset oppilaat auttoi lapsenhoidossa, ei muttia.

Se oli se helppo osuus. Sen kun noudatit.

Ihmiset. Niitä oli joka puolella. Koko ajan. Ensimmäiset viikot oltiin lapsen kanssa solussa muiden kanssa. Vessassa ja suihkussa sait olla rauhassa. Ensimmäiseen kuukauteen tosin ei lapsi meinannut päästää äitiään yksin vessankaan, koska huolehtia piti. Lapsen äidistä. Meinas olla hankalaa sopeutua, pidin itsepintaisesti muita kämmenenmitan päässä, puhuin hienosti mutta en oikeista asioista. Pidin yllä omaa hiljaista kapinaa sitä vastaan että pitäisi paljastaa itsestään asioita. Muut siellä eivät vaan tehneet siitä kovin helppoa. Kysyttiin, kysyttiin, kysyttiin lisää, ei hyväksytty ympäripyöreitä vastauksia, nostettiin kissoja pöydälle. Ei annettu eristäytyä. Välitettiin. Ja ne oli valmiita auttamaan. Ei tarvinnutkaan pärjätä yksin, oli jopa suotavaa pyytää apua.

Lapsi hymyili. Aina. Kaikki oli aina hyvin, lapsi käyttäytyi hyvin, koko ajan. Ei huutanut, ei kiukunnut, ei itkenyt. Lapsi tunnisti kengistä ketä on paikalla, tarkkaili ja tiesi mitä talossa tapahtuu, kuka rikkoi sääntöjä, seurasi äitiä, tarkkaili äitiä – pärjääkö, selviääkö se. Lapsi sai myös tahtonsa läpi äidiltään lähes kaikessa. Yhteisön arkeen lapsi sopeutui hyvin, turvallistahan siellä oli. Mutta negatiiviset tunteet pysyi piilossa.

Pikkuhiljaa nämä käytösmallit selveni, muiden toimiessa peilinä ja kertoessa havainnoistaan, työntekijät ja toiset oppilaat.

Oli hetkiä kun vihasin yksilökeskusteluja.

Omaohjaajani oli myös melkoinen, ei päästänyt helpolla. Oli hetkiä kun vihasin yksilökeskusteluja. Ja ohjaajaani. Ja kuitenkin tästä ihmisestä tuli ensimmäisiä kehen luotin. Loppuun astihan koitin tätä kädenmitan päässä pitämistä ja sulkeutumista ja sillä oli seurauksia, mutta tuohon ihmiseen luotin.

Ja lapsi. Mikkeli-Yhteisön lastenhoitaja sai lapsen itkemään. Yksi harvoja ihmisiä, kuka näkin lapsen itkevän puolen vuoden aikana. Painekattila saatiin raolleen. Lapsi uskalsi avautua. Luotti. Ja pikkuhiljaa muihinkin.
Itsellänikin luottamuksen rakentaminen toisiin kesti. Se, että mut hyväksyttäisiin sellaisena kun olen. Eikä se johtunut muista. Vasta kuntoutusjakson loppupuolella oikeastaan suostuin sen uskomaan. Mutta uskoin lopulta. Olin ehtinyt tehdä virheitä, pienempiä ja vähän suurempiakin virheitä. Olin saanut käytöksestäni ja toiminnastani palautetta, rehellistä ja suoraa palautetta, useampaakin otteeseen. Ja aurinko nousi kuitenkin. Asiat käsiteltiin ja mentiin eteenpäin. Ei hylätty. Ei käännetty selkää. Oltiin tukena kun suostuin ottamaan sitä vastaan.

Vastuutehtävän kautta sain konkreettista näyttöä tavoistani paeta henkilökohtaisia käsiteltäviä asioita ja huonoista toimintamalleistani. Näistä opeista on ollut hyötyä. Näin hallinnantarpeeni vaikutuksia, kuinka lujassa on tapani koittaa pärjätä yksin, kuinka yritän kaikin tavoin miellyttää joka ikistä kanssaihmistä, kuinka vaikeaa on pyytää apua. Näissäkin toimi peilinä muut yhteisössä. Näyttivät ja kertoivat, mitä en itse suostunut näkemään.

Perheasunnoilla asuimme lapsen kanssa kaksi kuukautta. Opeteltiin arkea keskenään, turvallisesti sadan metrin päässä muista. Mä opettelin olemaan perheen pää, aikuinen, ja lapsi harjoitteli lapsen roolia. Mun oli myös alettava seisomaan omilla jaloilla, tekemään päätöksiä, otettava vastuuta eikä vain paettava jonkun toisen taakse.

Puolen vuoden jälkeen yhteisöstä kotiutui vanhempi, joka oli enemmän vanhempi kuin mennessään ja lapsi, joka oli enemmän lapsi kuin mennessään.

Puolen vuoden jälkeen yhteisöstä kotiutui vanhempi, joka oli enemmän vanhempi kuin mennessään ja lapsi, joka oli enemmän lapsi kuin mennessään. Vanhempi, joka oli nähnyt kuinka uskomuksistaan huolimatta päihteet meni elämänsä kaikkein tärkeimmän ihmisen edelle, ensimmäisestä huikasta, ja saanut työkalut siihen ettei niin enää kävisi. Vanhempi joka osasi taas pitää kiinni rutiineista ja luoda niitä. Vanhempi joka piti omaa toipumista ja itsehoitoa tärkeänä, elinehtona kaikelle muulle. Sain työkalut, niiden käyttäminen on mun omalla vastuulla.

Ja lapsi. Ei kauaakaan kotiutumisen jälkeen lapsi suuttui mulle kotona. Lapsi, joka ei puoli vuotta aiemmin suostunut jättämään äitiään silmistään ”oman onnen nojaan”, juoksi huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni huutaen ”mä haluan olla rauhassa!”. Ja äiti pärjäsi.

Mikkeli-Yhteisö ei auttanut mua vain eroon päihteistä. Se opetti mua myös olemaan vanhempi, ei täydellinen äiti, vaan paras mahdollinen vanhempi lapselleni, turvallinen aikuinen. Se opetti ottamaan vastuuta omista valinnoista. Se opetti, että virheitä tulee jokainen tekemään ja ne saa anteeksi jos haluaa. Se opetti ettei yksin tarvitse pärjätä. Se opetti että ihmisiin voi luottaa. Se opetti uuden elämän. Monia oppeja on voinut hyödyntää elämässään yhteisön jälkeen. Ei ehkä ole enää muita peilaamassa tai pysäyttämässä, mutta osaa jo itse vähän katsoa peiliin ja pysähtyä miettimään. Ja pyytämään apua!

Aika ajoin ajaudun vanhoihin toimintamalleihin, mutta nykyään niistä on tietoinen, voi tehdä korjausliikkeitä ajoissa.

Reilu vuosi ollaan nyt opeteltu arkea kotona, sata metriä on vaihtunut muutamaksi sadaksi kilometriksi, mutta yhteisö on silti turvana. Sieltä on jäänyt ystävyyssuhteita ja sinne voi palata vierailemaan ja sinne voi soittaa. Kuten monet muutkin Mikkeli-Yhteisön läpikäyneet, niin on munkin todettava sen olevan kuin toinen koti.

Kiitos.

0 kommenttia

Kommentoi

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *