Kesä oli kuumimmillaan, kun hyppäsin junaan mukanani kassillinen valheita, epätoivoa, pettymystä ja huonosti nukuttuja öitä. En tiennyt mikä minua odotti, enkä edes uskaltanut odottaa mitään. Niin monta kertaa ennenkin olin epäonnistunut…
Aloitin päihteiden käytön 12-vuotiaana alkoholilla, lääkkeillä ja imppaamisella. Harrastin aktiivisesti myös varastelua ja kaikenlaista muuta päätöntä sekoilua. Ensimmäistä kertaa kävin tutustumassa psykiatriseen osastoon vain vuotta vanhempana – eikä se suinkaan jäänyt viimeiseksi kerraksi. Olin kyvytön elämään normaalia elämää ja käsittelemään tunteitani, enkä kokenut hyötyväni lyhyistä ”sijoituksista” lainkaan, päinvastoin. Nopeasti mukaan kuvioon tulivat piikittäminen ja ns. kovemmat huumeet, niinpä minut huostaanotettiin 15-vuotiaana päihteiden käytön ja itsetuhoisen käytöksen vuoksi.
Niin kauan, kun näennäisesti itse hallitsin käyttöäni, kaikki oli hyvin.
Pitkän laitoskauden jälkeen asiat näyttivät hetken valoisammilta. Aloitin opiskelut ja muutin takaisin kotiin. Huumeet tulivat kuitenkin taas pian ensimmäiselle sijalle elämääni. Enhän ollut niistä oikeastaan edes halunnut eroon. Niin kauan, kun näennäisesti itse hallitsin käyttöäni, kaikki oli hyvin. Kun tajusin ettei näin ollut, hakeuduin hoitoon tällä kertaa omasta tahdostani. Vaikka niin kuvittelin, minulla ei ollut työkaluja selvitä ongelmani kanssa selvinpäin muutamaa päivää pidemmälle enkä toisaalta ollut valmis ottamaan apua vastaan ilman ehtoja. Yleensä olin katkolla n. kuukauden ja palasin käyttämään. Tätä kuviota toistin vuosia. Joka epäonnistumisen jälkeen lopputulos oli entistä karumpi ja käyttämäni määrät suurempia. Meinasin päästä hengestäni useita kertoja ja olin tekemisissä aina vain vakavampien rikosten kanssa. Itsetuntoni romuttui totaalisesti, koska en pystynyt pysymään päätöksissäni ja valehtelin jatkuvasti. Elämäni oli täysin hallitsemantonta. Sairainta oli nähdä, miten ihmiset, joista välitin, kärsivät vuokseni.
Tullessani Mikkeli-yhteisöön, en osannut odottaa juuri mitään. Olin yrittänyt päästä kuiville monta kertaa aiemminkin, mutta joka kerta palannut huumekierteeseen entistäkin syvemmälle. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisinä päivinä, että suhtautuminen päihdeongelmaan oli erilainen, kuin mihin olin aiemmissa hoitopaikoissani tottunut. Minuun luotettiin ja asioista keskusteltiin avoimesti. Tärkeimmässä roolissa olivat vertaiset, ei henkilökunta. Myöhemmin olen miettinyt, että juuri nämä seikat saivat minut pysymään hoidossa silloin, kun olisi tehnyt mieli luovuttaa. Tiesin olevani ainutlaatuisessa paikassa. Aiemmin minuun oli suhtauduttu aina varauksella, eikä silloin edes huvittanut olla luottamuksen arvoinen. Nyt tunsin, että vastuunkantaminen oli kunnia enkä halunnut rikkoa luottamusta. Hienoa oli nähdä koko homman pyörivän asiakkaiden eli oppilaiden vetämänä: ei sitä juuri koskaan ottanut vakavasti jos joku virkansa puolesta puhui asioita ? eri juttu oli kuunnella ihmisiä, jotka olivat kokeneet samoja asioita kuin sinä itse.
Alkuun kaikki tuntui ylivoimaiselta, mikä näkyikin raivokohtauksina sekä impulsiivisena käytöksenä.
En tosiaankaan pitänyt työnteosta, pikkutarkkuudesta tai aamuherätyksistä, mutta jollain tasolla jo silloin ymmärsin, että se kaikki (mikä silloin tuntui älyttömältä) saattoi olla ainut toivoni. Sopeutuminen oli rankkaa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Alkuun kaikki tuntui ylivoimaiselta, mikä näkyikin raivokohtauksina sekä impulsiivisena käytöksenä. Jossain vaiheessa, suurimmaksi osaksi vertaisten ansiosta, minulle heräsi toivo siitä, että voisin selviytyä niin kuin hekin. Olin todella väsynyt ja heikoilla itseni kanssa useita kuukausia. Ensin en asettanutkaan sen suurempia tavoitteita kuin pysyä hoidossa ja saada etäisyyttä päihdemaailmaan.
Hiljalleen tavoitteeni kasvoivat ja sain lisää uskoa itseeni onnistumisten kautta. Erityisen tärkeänä toipumiseni kannalta näen itsehoitoryhmät ja niihin kiinnittymisen, kirjalliset tehtävät sekä kotiharjoittelut. Harjoitteluissa kohtasin vaikeita tilanteita, jotka sain myöhemmin purettua yhteisössä ja huomasin, että niistä voi todella selviytyä selvinpäin. Tietenkin suuressa osassa oli myös kuntoutukseni pituus: olin siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että kunta, josta olen kotoisin, teki minun kohdallani viisaan päätöksen ja myönsi maksusitoumusta sen verran kuin sitä tarvitsin.
Olen oppinut ajattelemaan asioita ennen kuin toimin sekä tiedostamaan ja käsittelemään tunteitani paremmin. Olen saanut asunnon ja aion myös jatkaa opiskelua. Ne ovat asioita, joista en uskaltanut edes haaveilla reilut puoli vuotta sitten.
Olen rauhallinen ja toiveikas.
Ulkona sataa lunta, talvi on ollut uskomaton. Olen rauhallinen ja toiveikas. Minussa on valehtelematta tapahtunut tänä aikana ainakin yhtä suuri muutos kuin ulkonakin – vuodenaikojen vaihtuessa. Luulin, ettei minulla ollut mahdollisuutta. Nyt tiedän, että olin väärässä. Kiitos.
