Artikkelit

Nyt piirrän ääriviivani uudelleen

Tiedätkö sen tunteen, kun pelkää menettävänsä kaiken, ja samalla kuitenkin toivoo juuri niin käyvän, jotta voisi tappaa itsensä? Minä tiedän.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Yksinäinen ja jo lapsena liikaa murhetta kantanut sydämeni pakahtui huomiosta, jota vanhempi poika osasi antaa. Matka huumaavaan maailmaan tempasi vauhdilla mukaansa. Henkinen riippuvuus syntyi nopeasti. Tarve olla yhtä oli niin suuri, ettei hinnalla ollut väliä. Jos sinä otit, minäkin otin. Sinulla oli vapaus, minulla rajat – mene ja tule, minä odotin. Odotin, koska olin riippuvainen sinusta ja minusta, meistä ja läheisyydestä. Ja kun soluistamme sen yhden kerran tuli uumenissani yhtä, halusin hautoa yhteistä tulevaisuuttamme koko sydämestäni. Meistä tulisi oikea perhe, kaikki kääntyisi hyväksi ja me olisimme ihka oikeasti me.

Lapsi teki minusta äidin, mutta sinä olit edelleen sinä. Hyvässä ja pahassa. Olin rikki ja loppu, mutta silti koukussa. Annoin anteeksi yhä uudelleen. Elämästäni oli tullut laudalla tasapainoilua. Kun oli tarpeeksi paha olla ja rinnassa hengen salpaava musta aukko, silloin minulla oli pakokeino kaikesta. Reitti hetken autuuteen löytyi lääkeliuskan läpipainofolion takaa, valui nesteenä kurkusta tai piili purussa sätkäpaperin alla. Ne turruttivat. Ne poistivat tarpeen tutkiskella kipua, joka selvin päin sykähteli luissa ja ytimissä. Päihteet olivat se keinuva syli ja huojentava kosketus, jota kaipasin. Aineissa en ollut minä, olin parempi. Silloin olin hyvä ja kelpasin.

Kävin töissä, pyöritin arkeamme, tyttäreni ja minun. Pikavippikierre imaisi luottotiedot mennessään. Kaapissa riitti ruokaa, vaikkei minusta ollut sitä aina laittamaan. Voi sitä pientä tyttöäni, onneksi on niin reipas ja itsenäinen, ajattelin, niin sopuisa ja vaatimaton. Huomaamaton. En sentään kompuroi tai sekoile lapseni nähden, kiittelin itseäni, kun makasin sohvalla pilven kihistessä päässä liian sankkaa sumua. Olin paikalla, mutta tavoittamattomissa.

Lastensuojeluilmoitus. Pelko menetyksestä puristi otteeseensa. Pääsin kuiville – vain langetakseni uudelleen. Ahdistusta, lääkkeitä ja säännöllisiä seuloja. Arjesta tuli peliä. Kuinka paljon ja kuinka lähellä huumeseulaa voi ottaa jäämättä kiinni? Äidin kiltti tyttö, ole vain ihan hiljaa ja nätisti, äidillä on vähän paha olla. Ote alkoi lipsua, muistikuvat hämärtyä. Liian paljon käsittelemättömiä tunteita ja kokemuksia, liian vähän ymmärrystä ja apua. Ei mikään pilleri tai naukku maailmassa enää riittänyt kutistamaan voimalla vyöryvää mustaa. Voi kunpa kukaan ei veisi lastani minulta… tai ei, kunpa veisikin! Saisin lähteä täältä, pääsisin pois, iäksi pois. Ja sitten se puhelu tuli. Olin jäänyt kiinni. Tai kuten nyt ajattelen, olin pelastunut.

Nyt Kankaanpään A-kodilla katselen arkea, jota ei peitä sumu, ja tunnen – voi totta vie tunnenkin. Tunnen sen kaiken, jonka peittelemiseksi olen tehnyt kaikkeni jo vuosien ajan. Annan kaiken tulla, tuettuna olen vahva. Koko ajan vahvempi, ymmärrän. Rajani alkavat hahmottua. Minä olen arvokas ja tunteeni ovat arvokkaita. Yhteys tyttäreeni se vasta arvokas onkin! Tämä on minun lapseni, joka uskaltaa sanoa vastaan ja näkyä. Tyttäreni, joka on tullut esiin samaa matkaa kanssani. Meillä on tulevaisuus, meillä on toisemme. Toipuminen on pitkä taival, jonka ensimmäinen askel on vaikein ottaa. Nyt olen tällä tiellä, enkä halua enää palata takaisin. Elän tässä hetkessä, ja se hetki on arvokas.