En ole koskaan sylkenyt tuoppiin ja homma oli lähtenyt käsistä muutaman kerran aiemminkin. Herätyksen ongelmaani sain kuitenkin mieheltäni, joka sanoi minulle 1.1.2020: “Et sitten ollut viime vuonna yhtään päivää selvinpäin”. Jotenkin siinä kohtaa tajusin, että tämä ei nyt taida olla ihan normaalia ja tämä saa loppua tähän. Kroppa ei ollut kestänyt touhua enää pitkään aikaan, mutta ei se minua herättänyt, vaikka pitkään olinkin joka päivä päättänyt, että tänään en juo.
Menin ensin katkolle ja siitä lastensuojelun pakottamana kuntoukseen, jonnekin Jumalan selän taakse, keskelle ei mitään. Halusivat, että olen vähintään 3 kuukautta ja lupasin olla kuukauden. Toisin kuitenkin kävi ja sen tarinan nyt kerron. Ehkäpä sossuilla oli jonkinlainen aavistus siitä, kuinka käy ja tyytyivät tuohon lyhyempään aikaan. Maksari oli heti pidemmälle ajalle.
Helmikuussa 2020 saavuin A-kodille mieheni saattelemana. Pelotti ja oli paha olo. Tulotarkastuksessa tärisin ja häpesin. En saanut nukuttua ensimmäisenä yönä juuri lainkaan ja seuraava päivä oli yhtä tuskaa. Pelkäsin kaikkia ihmisiä, tulevaisuutta, olemista ja olin varma, että kuolen. En päästänyt ketään lähelle ja muurini olivat korkealla. Sarkasmini oli terävämpää, kuin koskaan ennen ja huumorintajuni oli täysin loppu. Joo, ristiriitaista ehkä, mutta niin oli koko akkakin.
Ensimmäinen kuukausi meni aika usvassa ja sen lähestyessä loppuaan minulle iski paniikki, koska en todellakaan ollut valmis lähtemään kotiin. Koronakin iski kovaa juuri kuntoukseni alkuvaiheessa ja kaikki oli jotenkin todella haastavaa. Päätin siis olla vielä toisen kuukauden ja se saisi sitten riittää. En hirveän tarkkaan muista miten etenin kuntoutuksessa, valitettavasti se kuuluu ex-harrastukseni sivuoireisiin. Muistini on onneksi tänä päivänä kuitenkin jo huomattavasti parempi, mitä se oli silloin.
Oltuani 5 viikkoa peruspuolella siirryin Joukaseen, joka oli tuolloin jatkokuntoutusyhteisö. Minua oli sinne jo aiemmin pyydetty, mutta mielestäni he olivat pelottavia ja peruskuntoutuksen puolella oli mielestäni turvallisempaa ja hyvä olla. Todella noloa näin jälkeen päin ajatellen, mutta minähän pelkäsin kaikkea, en vain osannut sanoittaa ja käsitellä sellaisia perusasioita. Ei ollut koskaan tarvinnut.
Joukas-ajasta muistan jo enemmän. Alku oli sielläkin hankalaa, koska ihmiset yrittivät puhua minulle. Ja olettivat, että kertoisin itsestäni jotain. Jonkun aikaa sain pullikoitua vastaan, mutta jotenkin he pääsivät pikkuhiljaa muurini läpi. Toinen kuukausi kuntoutusta oli päättymässä ja päätin olla vielä kolmannen kuukauden. Aloin jollakin tavalla pitämään siellä olostani, vaikkakin löysin itsestäni ikäviä puolia (niitä en ollut aiemmin huomannut). Mainitaan nyt vaikka vahva hallinnantarve, joka ei mielestäni tietenkään pitänyt paikkaansa. No, ehkä siinä oli vähän totuuttakin mukana, kun jälkeenpäin asiaa katsoo.
Joukasessa omaohjaajakseni valikoitu henkilö, jolla oli terävä kieli ja vähintäänkin erikoinen huumorintaju. Miksi hän joutui minun kanssani tekemisiin, sitä en tiedä, mutta ainakin minä nautin yhteistyöstämme. Hänen kanssaan kävimme paljon intensiivisiä keskusteluja ja yhteinen sävel löytyi heti.
Jossain vaiheessa löysin myös itsestäni tunteita. Ensin yksi, sitten toinen. Nämä olivat minulle uusia juttuja ja toivat uudenlaisia ongelmia. Miten käsitellä tunnetta, jota ei tunnista? Kun tunteen tunnistaa, miten sitä käsitellään, jos sitä ei ole koskaan ennen käsitellyt? Tunnepuolella jouduinkin tekemään tosissani töitä ja se työ jatkuu edelleen.
Olin A-kodilla kaiken kaikkiaan 5 kk ja kävin kahdeksalla intervallilla. Intervallien välissä ohjaaja soitti minulle viikoittain eli kaiken kaikkiaan kuntoutus kesti minulla noin 2 vuotta. Kävin lisäksi kahden viikon kriisijaksolla työuupumuksen takia. Aina kun mäelle palasin, tuntui, kuin olisin kotiin tullut. Tämä on erikoinen ilmiö, koska asiakkaathan olivat joka kerta eri ihmisiä, mutta henki oli aina sama. Se kertoo yhteisökuntouksen voimasta, jossa kaikki ovat toistensa peilejä. Itse en keksi toimintamallia, joka voisi olla toimivampi.
Edelleen melkein viiden vuoden jälkeen meillä on kasassa toipumisporukka tältä ajalta, joka kokoontuu säännöllisen epäsäännöllisesti.
A-kodin opit ja työkalut kantavat edelleen ja auttoivat minut yli retkahduksestani lähes kolmen vuoden raittiin ajan jälkeen. Olen mennyt elämässäni uuteen ja parempaan suuntaan ja kaikki palat ovat loksahtaneet paikoilleen. Olen työkokeilussa raittiutta tukevassa yhdistyksessä, opiskelen kokemusasiantuntijaksi ja palasin A-kodille tekemään koulutukseen liittyvää työharjoittelua. Kolmen päivän vierailun kohokohta oli ehdottomasti se, kun omaohjaajani tuli lomaltaan kuulemaan kokemustarinani ja juttelemaan kanssani. Enpä nyt ihan heti muista, koska olisin moista lämmintä tunnetta tuntenut. Hän selvästi välittää ja se tuntuu hyvältä.
Kiitos A-koti,
Johanna ”Joukanen”
– Jos ihminen oppii, minäkin opin –
