Matka riippuvuudesta uuteen elämään

Aurinko polttaa kasvojani ja hikoilen. Tämä hiki ei johdu pelkästään lämpimästä kesästä, josta yritän parhaani mukaan nauttia. Hikoilen, koska minua ahdistaa, pelottaa ja kärsin kroonisista vieroitusoireista. Yritän vain selviytyä seuraavaan päivään, hengissä tai kuolleena.

Eletään kesää 2022. Elämästäni en ollut nauttinut enää vuosiin. Vuosi toisensa jälkeen elämästäni hiipui valo ja sitä myöten nautinto. Päihteitä olin käyttänyt soihtuna jo lähes kaksikymmentä vuotta ja ajatus sen viimeisen valon sammuttamisesta pelotti. Mitä vaihtoehtoja elämällä olisi minulle tarjota? Entä jos minä epäonnistun? Tässäkö tämä oli? Näitä kysymyksiä olin jo pidemmän aikaa pyöritellyt mielessäni, mutta nyt olin tullut pisteeseen, jossa olisi tehtävä valinta. Kohti uutta ja tuntematonta tai vaihtoehtoisesti jatkaisin syvemmälle tunneliin, joka vaikuttaa päättyvän umpikujaan. Riippuvuudesta toipumisessa ei ole oikotietä onneen.

Lapsen syntymä motivoi muutokseen

Lopulta tein päätöksen. Ajattelin, että itse voisin elää omaa wannabe-gangsteri elämää vaikka hautaan asti, mutta viattoman ihmisen tuominen sellaiseen elämään ei olisi oikein. Tuleva lapseni on täysin syytön tämän sairauden edessä. Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen teimme ennakollisen lastensuojeluilmoituksen. Se oli ensimmäinen kerta, kun kohtasin sen todellisuuden, että elämäni ei todellakaan ole ollut raiteillaan vuosikymmeneen.

Syksyllä 2022 kuulin ensimmäisen kerran Kankaanpään A-kodista ja perhekuntoutuksesta. Tähän asti minulla oli ollut käsitys, että päihdehoito on valkoiseen pakkopaitaan sitomista ja eristämistä. Onneksi olin todella väärässä.

Rakas tyttäreni syntyi joulukuussa 2022. Tästä alkoi elämäni pelottavin, mutta kannattavin seikkailu, joka jatkuu tänä päivänäkin. Lapseni ja lapsen äiti lähtivät perhekuntoutukseen tammikuussa 2023. Lähteminen hoitoon oli minulle vaikeaa, yritin vielä loppuun asti kynsin ja hampain pitää lääkemääräyksistäni kiinni. En uskonut, että voisin elää ilman lääkkeitä. Bentsodiatsepiinejä olin käyttänyt kaksikymmentä vuotta, opiaatteja yli kymmenen vuotta. Se lääkearsenaali, joka minulle oli kirjoitettu päivittäiseen käyttöön, säännöllisesti, tappaisi minut tänä päivänä. Niin isoja olivat annokset, eivätkä ne silti riittäneet.

Riippuvuuspäissäni olin myös aiheuttanut harmia terveydenhoidon ammattilaisille. Kykyni manipuloida ihmisiä annoksieni eteen oli kehittynyt vuosien saatossa. Kyvystäni saada seuraava annos oli tullut tärkein taitoni. Kaikki tuo oli ristiriidassa sisäisen arvomaailmani kanssa. Valehtelin itselleni asiat kauniiksi ja uskottelin olevani vain niin sairas, että kaikki mitä käytän, käytän tarpeeseen. Eikä sillä ollut väliä, vaikka käytin myös laittomia huumausaineita. Mielestäni tarvitsin niitäkin.

Sisäinen muutos ja oman identiteetin löytyminen

Maaliskuussa matkasin vieroitushoidosta suoraan A-kodille. Pahimmat vieroitusoireeni olivat jo lievittyneet ja edessä oli uuden alku. Ensimmäistä kertaa koin toivon tunnetta, pitkiin aikoihin. Minun oli vielä vaikea puhua asioista rehellisesti, ja ensimmäiset viikot menivät hieman sumussa. En uskaltanut katsoa edes ihmisiä silmiin. Pieni tyttöni valaisi kuitenkin jokaista päivääni. Minun sisäinen motivaationi oli hoidon alussa vielä hiukan hatara. En uskonut, että kukaan minua voisi auttaa, mutta olin valmis kokeilemaan hoitoa tyttäreni vuoksi.

Ensimmäisen kuukauden jälkeen jotain sisälläni tapahtui. Aluksi ajattelin koko A-kodista, että kyseessä on oltava joku kultti, joka yrittää aivopestä minut. Tavallaan olin tässä oikeassa. Kahdenkymmenen vuoden aikana olin aivopessyt itse itseäni uskomaan päihteiden tarpeellisuuteen niin paljon, että niistä oli muodostunut itselleni normaali välttämättömyys. Yksi perustarpeistani ja niin vahva tarve, että se meni kaikkien muiden perustarpeiden edelle. Sellaisen muuttaminen ei onnistu käden käänteessä.

Lopulta koitti aurinkoinen kevätaamu ja heräsin erikoiseen tunteeseen. Olenko valmis luopumaan päihteistä todella? Olenko valmis jättämään sen taistelun, jota en koskaan voisi voittaa? Olin. Marssin kertomaan ohjaajalleni, että hoitoon tullessani olin piilottanut tuhat kappaletta kivunhoitoon tarkoitettuja pkv-lääkkeitä omakannastani. Nämä reseptit tulisi tuhota. Tässä hetkessä koin löytäneeni sisäisen motivaationi ja palavan halun muuttaa elämäni mielekkääksi. Tästä hetkestä alkoi elämäni suurin seikkailu. Tämän hetken myötä, siinä hetkessä, alkoi oman identiteetin löytyminen.

Toipumisen tie jatkuu

Perusjaksoni perhekuntouksessa kesti 3 kuukautta. Tämän jälkeen on tapahtunut paljon. Olemme olleet kolmella intervallijaksolla tyttäreni kanssa. Olen eronnut ja minusta on tullut yksinhuoltaja. Opiskelen lähihoitajaksi, osaamisalana mielenterveys- ja päihdetyö. Olen kotipaikkakunnallani vahvasti mukana vertaistoiminnassa ja nautin nykyään elämästä sen omilla ehdoilla. Rakensin koko uuden elämäni sen varaan, että toipuminen on ensimmäinen tarpeeni, vasta sitten tulevat muut tarpeeni. Yksinkertaisuudessa minun ei tarvinnut muuttaa kuin kaikki. Elämäni paras päätös, jolla on elämän pituisia vaikutuksia.

Valtava kiitos kuuluu A-kodille. Tällä paikalla ja näillä ihmisillä on minun sydämessäni aina aivan oma paikkansa. Elämme nyt tyttäreni kanssa tasapainoista elämää ja toipuminen jatkuu. Kiitos ❤