Mistä minä aloittaisin? Jospa kertoisin mitä minulle tapahtui stoorin jälkeen Mikkeli- yhteisössä. Tulin siis pääkaupunkiseudulta jossa olin ollut päihdekuntoutuksessa kaksi kuukautta. En tiennyt mitä täällä voi saada, mutta tavoitteet olivat minulle selvät jo alusta alkaen. Halusin raitistua ja pysyä raittina.
Hoito alkoi ihan hyvin, vaikka työhön en ollut tottunut. Sanoin kuitenkin äänettömästi itselleni aina, etten voi juosta pakoon työtä, sillä sitä joudun vielä tekemään ja paljon. Pikkuhiljaa totuin ja työtkin alkoivat sujua ilman ärtymystä. Lopetin tupakan polton ensimmäisen viikon jälkeen. Olen edelleen savuton.
Siinä pureuduttiin minun perfektionismiin ja huonoon itsetuntoon.
Osaan kantaa vastuuta ja sen myös halusin näyttää. Kaikki työ mitä minulle annettiin, tein sen kunnolla ja tarkasti. En hyväksy virheitä. Se oli tavallaan alkua yhdelle kriisille, sillä sain lisää vastuuta, mutta en siltikään halunnut/hyväksynyt virheitä, välillä edes muilta. Se alkoi näkyä käytöksessäni ja henkisessä hyvinvoinnissani. Olin ärtynyt, kireä ja aivan loppu. Tiesin, etten voinut jatkaa samaan malliin tai polttaisin itseni loppuun. Tässä kohtaa yhteisö antoi palautetta, joka herätti minut todella. Tajusin olevani yksin kaikkea vastaan, joten minun piti luovuttaa. Elämää ei voi kontrolloida. Aloin toipumaan stressistä. Hoitoni pääsi takaisin raiteille.
Aloitin myös terapian. Siinä pureuduttiin minun perfektionismiin ja huonoon itsetuntoon. Aloin myös saada hengellisyyttä, kun sisäistin AA-ohjelmaa paremmin ja paremmin. Tupakkaviekkaritkin alkoivat helpottaa.
Pääni syötti kaikenlaisia itsekeskeisiä ajatuksia, kuten sen, että tunsin itseni loukatuksi ojennuksista ja siitä, ettei asioita hoidettu heti ja nyt. Siihen aikaan myös minuun kohdistui henkistä väkivaltaa erään oppilaan taholta. Meinasin luovuttaa, en halunnut enää mitään muuta kuin helpompaa tapaa. Yhteisö pelasti taas.
Asiat saatiin hoidettua ja jäin, luojalle kiitos siitä. Olin tavallaan taas vahvempi, sillä sallin itselleni olla heikko ja pelätä. Erään naamion putoaminen. Silti mieleni ei tehnyt alkoholia, ei kertaakaan.
Uusia kokemuksia, mutta minua ei pelottanut. Tiesin pystyväni ihan mihin tahansa.
Tästä hetkestä alkaen aloin herätä iloisemmin ja kiittää Jumalaa. Oloni oli virkeämpi ja levollisempi ja uskalsin vitsailla taas. Tuntui uudelle. Hoitoni eteni ja minut nostettiin vastuuryhmään. Uusia kokemuksia, mutta minua ei pelottanut. Tiesin pystyväni ihan mihin tahansa.
Työni vastuuryhmässä sujui hyvin ja opin jälleen itsestäni ja muista todella paljon. Merkittävää oli, että uskalsin asettaa rajoja ja sanoa ei. Myöskään omat mielipiteet eivät tuottaneet ongelmia enää niin kuin ennen. Itsetuntoni kohentui huimasti. Kävin kotiharjoittelussa ja hoidin asioita arjessa kuntoon. Siitä seurauksena maksoin velkoja ja sain oman asunnon. Työn tekeminen kannattaa. Minusta tehtiin yhdyshenkilö. Muistan ajan, kun sanoin aina, ettei minusta tule rivimiestä kummempaa, sillä en osaa kantaa vastuuta, jos se tarkoittaa kritiikin kohteeksi joutumista. Missä kohtaa muutuin? Ei sillä väliä. Tein hommani kunnolla ja terapiassakin tapahtui läpimurto.
Viimeisen kotiharjoitteluni suoritin omaan asuntooni. Se oli vaikein mutta paras. Kiinnityin lopullisesti kotiryhmääni ja tapasin erittäin mukavan naisen. Takaisin tultuani vointini on erittäin hyvä, sillä tunnen syvää hengellisyyttä ja varmuutta itsestäni. Pidän itsestäni ja uskallan seistä suorana. Raittius on parasta mitä minulle on tapahtunut. En koe olevani liiallisen varma, vaan tunnistan myös ikävät asiat, jotka joudun kohtaamaan vielä monta kertaa tulevaisuudessa. Ne eivät pelota minua, sillä se on elämää ja haluan sen kaikki puolet.
Jokainen ihminen raittiuteni polulla on jättänyt minuun oman jälkensä.
Olen onnellinen, että elämääni on muokannut näin monta hienoa ihmistä, enkä varmasti koskaan unohda sitä mitä yhteisöstä olen saanut. Jokainen ihminen raittiuteni polulla on jättänyt minuun oman jälkensä, tehden näin minun helpommaksi kulkea. Tiedän myös itse jättäneeni osan jokaiseen, jota olen saanut auttaa. Hengellisyyttäkö? Aivan varmasti!
Nyt polkuni lähtee taas eri suuntaan, mutta reppuni ei enää paina liikaa, sillä tarpeen tullen pystyn laskemaan sen maahan. Sen jälkeen jaksaa taas kulkea eteenpäin. Minun ei tarvitse katsoa taakseni, sillä edessäpäin siintää paljon hienommat maisemat, ja haluan nähdä, mitä muuta sieltä vielä paljastuu. Elämässä on hienoja asioita ja muistakaa Norman Vincent Pealen loista lause aina, kun teitä kalvaa epävarmuus: ”Sen teet mihin uskot!”
Pysykää vahvoina ja tietäkää, että kukaan ei voi viedä sitä arvoa mikä teille kuuluu. Siinä on syytä kulkea kasvot aurinkoon päin. Hymy voi yllättää meistä jokaisen ja se ei ole vaarallista.
