Lapsuudessani jouduin katsomaan paljon alkoholinkäyttöä, koska isäni oli alkoholisti. Ensimmäisen kerran join alkoholia 11–12-vuotiaana, jolloin join itseni sammumiskuntoon ja selviämisasemalle. Yläasteikäisenä alkoholinkäyttö oli jo joka viikonloppuista. En ollut urheilullinen enkä menestynyt koulussa. Pilveä poltin ensimmäisen kerran 13–14-vuotiaana – yhteenkuuluvuuden tunne oli koukuttava.
Alkoholi ja kannabis olivat vahvasti mukana elämässäni, ja peruskoulun suoritin rimaa hipoen. Menin ammattikouluun rakennuslinjalle ja myin pilveä. Ensimmäisenä ammattikouluvuotena hauskanpidot ja päihdekokeilut kiinnostivat enemmän, mikä johti siihen, että keskeytin ammattikoulun 17-vuotiaana.
Kahtia repivää kaksoiselämää
Sain ensimmäisen oman asunnon 18-vuotiaana ja lisäksi vakituisen työsuhteen rakennukselle. Vietin kahta erilaista elämää: toisena puolena laittomuudet ja toisena työelämä sekä parisuhde.
Viikonloppuisin käytin rauhoittavia lääkkeitä, ekstaasia ja amfetamiinia. 20-vuotiaana olin jo alamaailman touhuissa mukana. Käännekohta ja pohjakosketus elämässäni oli, kun lähdin 21-vuotiaana Thaimaahan lomalle. Riippuvuus aineisiin minulla oli jo tuolloin vahva, mutta en sitä tiedostanut. Hölmöilin ja jäin sinne jumiin kolmeksi ja puoleksi kuukaudeksi. Päihteitä käytin siellä koko ajan.
Kun tulin Suomeen, vahvat huumeet olivat arkipäivää. Tein rikoksia, olin velkaantunut ja asunnoton. Sain rikosrekisterin, menetin luottotietoni, kapinoin ja olin välinpitämätön elämää kohtaan. Ainut asia, joka sai minut hetkeksi pysähtymään, oli huoli terveydestä. Haimatulehdus sai läheiseni ja kaverini huolestumaan. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että toppuuttelemalla he yrittivät tukea ja ohjata minua. Riippuvuuteni vuoksi en kuunnellut ketään – löysin toisista vain syitä ja virheitä.
”Tein rikoksia, olin velkaantunut ja asunnoton. Sain rikosrekisterin, menetin luottotietoni, kapinoin ja olin välinpitämätön elämää kohtaan.”
Pelkoa, ahdistusta, vihaa – ja masennusta
Elämäni oli syvällä huumemaailmassa, jota vallitsi pelko, ahdistus ja viha. Vuonna 2014 sain ensimmäisen tuomioni törkeästä huumausainerikoksesta. Vankilassa tuli mukaan uusi päihde: Subutex. Tuohon mennessä kaikki muut mömmöt oli jo kokeiltu.
Vapauduttuani syksyllä 2015 vaihdoin paikkakuntaa, koska kotipaikkakunnallani olin jo niin syvällä huumemaailmassa. Uudelta paikkakunnalta sain tukiasunnon, joka oli päihteetön paikka, ja siellä oli ohjauksellista tukea tarjolla. Kykenin kuitenkin olemaan vain pari päivää päihteettömänä ja ajauduin takaisin huumepiireihin. Myin ja käytin.
Vuonna 2016 minut pahoinpideltiin henkihieveriin, mutta selvisin. Uusi tuomio odotti, ja menin vankilaan vuonna 2017. Vankeuskaan ei minua pysäyttänyt, ja vapautumisen jälkeen alkoi sama tuttu rumba. Joitain kertoja kävin lääkärien mieliksi katkolla mutta en ollut itse valmis muutokseen. Elämänhalua ei ollut, olin peloissani enkä pystynyt muutokseen. Käytin huumeita, seilasin asunnottomana. Vuonna 2018 jouduin taas puoleksitoista vuodeksi vankilaan. Tunnistin olevani masentunut. Heti vapauduttuani join taas alkoholia ja hain piriä. Päädyin psykiatriselle osastolle.
”Elämänhalua ei ollut, olin peloissani enkä pystynyt muutokseen. Käytin huumeita, seilasin asunnottomana.”
Huumeet veivät minua
Minua yritettiin auttaa. Kävin hetken aikaa kuntouttavassa työtoiminnassa, mutta en pystynyt sitoutumaan, koska huumeet veivät minua. En kyennyt muuhun.
Syksyllä 2020 sain oman asunnon. Minulla ei ollut elämänhalua, enkä kyennyt sitoutumaan mihinkään. En osannut kantaa vastuuta, en pitänyt lupauksiani enkä hallinnut elämääni. Sain häädön ja muutin äitini luokse. Lääkärit, poliisit ja läheiset tarjosivat minulle päihdekuntoutusta, mutta minua ei kyetty pysäyttämään.
Keväällä 2021 päädyin jälleen sairaalaan. Painoin 54 kiloa ja koin olevani vain haamu lakanoiden välissä. Sairastin diabetesta. Huumeriippuvuuden vuoksi en kyennyt lähtemään laitoskuntoutukseen, vaikka sitä minulle taas tarjottiin. Jatkoin entiseen malliin, käytin huumeita ja tein rikoksia.
Kun syksy koitti, koin olevani tien risteyksessä: joko tapan itseni tai menen puhumaan päihdetyöntekijälle. Valitsin puhumisen ja laitoskuntoutuksen.
”Koin olevani tien risteyksessä: joko tapan itseni tai menen puhumaan päihdetyöntekijälle. Valitsin puhumisen ja laitoskuntoutuksen.”
Ajatus katkosta piti lähteä itsestäni
Nyt koen, että ne olivat elämäni onnistuneimmat vedot. Ajatus laitoskuntoutuksesta lähti minusta itsestäni, vaikka muut ehdottivat sitä jo aiemmin. Menin katkolle 18.11.2021 omat rauhoittavat lääkkeet mukanani. Työntekijät antoivat minulle vaihtoehdoiksi joko poistua lääkkeideni kanssa tai jäädä katkolle ilman lääkkeitä. Päätin jäädä. Seuraava päivä oli minun ensimmäinen päihteetön päiväni.
Hoitopaikkaa mietimme päihdetyöntekijän kanssa, ja aluksi suunnitelmana oli mennä Mikkeli-yhteisöön. Lopulta päädyin A-kodin nelosyhteisöön. Alussa olin arka, ujo ja pelokas. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, olin jännittynyt ja halusin pois. Minut otettiin kuitenkin hyvin vastaan, eikä minulle tullut ulkopuolinen olo.
Heti alkumetreillä koin olevani turvassa. Pyöritin mielessäni vain yhtä ajatusta: ”En keskeytä kuntoutusta.” Vuosien puhumattomuuden jälkeen päätin, että nyt alan puhumaan asioistani ja tunteistani. Yhteisökuntoutus sopi minulle, aloin viihtymään. Keskeyttämisajatukset jäivät.
”Alussa olin arka, ujo ja pelokas. Kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, olin jännittynyt ja halusin pois.”
Kuntoutuksesta yhteenkuuluvuutta ja säännöllisyyttä elämään
Kuntoutuksen aikana opettelin kaiken uudelleen. Aloin ottamaan vastuuta asioista, opettelin arjen hallintaa. Tein normaaleja kotitöitä, siivousta ja tiskausta, mutta ennen kaikkea opettelin olemaan avoin. Äitini on jälkeenpäin kertonut minulle, että vielä kuntoutusjakson alkuvaiheessa puhuin päihteiden käytöstä, kunhan kotiudun. Näistä ajatuksista minulla itselläni on hatara muistikuva.
A-kodilta sain isoja työkaluja arjen hallintaan. Sain tietoa riippuvuudesta sairautena – ja ymmärsin sen. Omat ja toisten kuntoutujien kirjalliset tehtävät auttoivat minua ymmärtämään riippuvuutta. Kuntoutumisen apuna ja tukena olivat retkahduksen ehkäisyryhmä, tunnetaitoryhmä, erilaiset teemaryhmät ja vertaistukiryhmät.
Ymmärsin, että minun on opeteltava puhumaan tunteistani ja ajatuksistani. Vietin yhteisön kanssa aikaa enkä käpertynyt puhelimen kanssa omaan huoneeseeni. Tunsin yhteenkuuluvuutta, sain säännöllisyyttä elämääni. Nukuin, söin ja lepäsin. Säännölliset harrastukset, kuten kuntosali ja biljardi, toivat vaihtelua päiviin. Tutustuin uusiin ihmisiin ja aloin käymään itsehoitoryhmissä. Kävin tutustumassa kuntoutuksen aikana myös Kris Satakuntaan.
Olin A-kodilla kolme ja puoli kuukautta, joista loppuajan jatkokuntoutusyhteisö Joukasessa. Minun oli helppo olla A-kodilla. Elin hetkessä, en menneessä enkä tulevassa.
Muistan olleeni epävarma tulevasta elämästäni päihteettömänä ja rikoksettomana.
”Kuntoutuksen aikana opettelin kaiken uudelleen. Aloin ottamaan vastuuta asioista, opettelin arjen hallintaa. Tein normaaleja kotitöitä, siivousta ja tiskausta, mutta ennen kaikkea opettelin olemaan avoin.”
Muutin koko elämäni ja asenteeni
Kuntoutuksesta lähtiessäni purskahdin itkuun, sillä saamistani työkaluista huolimatta epävarmuus tulevasta oli pelottava. En ollut käynyt kotiharjoittelussa, koska minulla ei ollut asuntoa. Onnekseni asunto järjestyi, ja sain apua asuntoni kalustamiseen.
Alussa olin hämilläni. Muutin puhelinnumeroni ja koko elämäni ja asenteeni. Minulla oli asunto uudessa kaupungissa ja ympärilläni uusia ihmisiä. Minulla oli tavoitteena pysyä puhtaana ensimmäiseen intervalliin asti. Se oli tärkein tavoite kuntoutussuunnitelmassani, ja sitä halusin noudattaa.
Kiinnityin itsehoitoryhmiin ja Kris Satakunnan toimintaan. Myöhemmin sain vielä kolme intervallijaksoa ja pari kriisijaksoa A-kodille. Niiden aikana pääsin vahvistamaan tavoitettani olla päihteettömänä ja samalla tapaamaan toisia kuntoutujia.
”Alussa olin hämilläni. Muutin puhelinnumeroni ja koko elämäni ja asenteeni. Minulla oli asunto uudessa kaupungissa ja ympärilläni uusia ihmisiä.”
Nautin arjen pienistä asioista
Nyt olen ollut aktiivisesti mukana Kris Satakunnassa, ja puoli vuotta sitten aloitin kuntouttavassa työtoiminnassa. Hoidan myös yhdyskuntapalvelustani, käyn ryhmissä, harrastan ja minulla on päihteetön tukiverkosto. Nautin arjen pienistä asioista. Koen, ettei tarvitse olla mitään ihmeellistä. Olen kiitollinen, että yhteiskunta on auttanut, kun itselläni on ollut halu toipua riippuvuudesta.
Olen kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi ja työstänyt päihderiippuvuuden lisäksi rikollista mieltäni. Olen käynyt jakamassa tarinaani ja ajatuksiani kokemusasiantuntijan roolissa muun muassa Kankaanpään A-kodin Elopäivillä.
Ongelmat nousevat menneisyydestä. Sakot, tuomiot ja velat varjostavat elämääni. Ajattelen kuitenkin, etteivät nekään riitä loputtomiin. Rikoksettomuutta on nyt takana yhtä kauan kuin päihteettömyyttä. Tällä hetkellä terveysongelmat ovat isoimmat haasteeni.
Arjenhallintani on kunnossa ja pidän aikatauluistani kiinni. Pidän lupaukseni. Pyrin rehellisyyteen. Koen, että minulla on helpompi olla rehellinen vertaisilleni kuin ammattihenkilöille. En halua valehdella, mutta aina ei vain oikein osaa pukea ajatuksia sanoiksi. Tunteista puhuminen on edelleen vaikeaa.
Parinkymmenen vuoden ajan huumeiden käyttö oli iso osa elämääni ja elämäntapaani. Nyt olen ollut 14 kuukautta päihteettömänä. Minulla on käyttöhaluja, mutta itsehoidon avulla pidän ne hallinnassa.
A-kodilta sain elämänhalua ja työkalut päihteettömän elämään. Näitä työkaluja pitää myös käyttää. Lisäksi saan tukea läheisiltäni, ja heidän luottamuksensa minua kohtaan on kasvanut. Kaikesta saamastani tuesta huolimatta minun pitää olla edelleen valppaana riippuvuuteni kanssa.
”A-kodilta sain elämänhalua ja työkalut päihteettömän elämään. Olen kiitollinen, että yhteiskunta on auttanut, kun itselläni on ollut halu toipua riippuvuudesta”
