Kun ensimmäisen kerran kokeilin kahden vuoden sosionomi AMK -opintojeni jälkeen päihdetyön ammattilaisen saappaita jalkaani, tuntui kuin olisin hukkunut niihin. Tai jos pysyinkin pystyssä, oli liikkeelle lähteminen lähes mahdotonta. Pelko iski päin kasvoja. Mihin suohon olin ymmärtämättäni kävellyt ja kuinka kummassa sieltä rämpisin ylös? Samaan aikaan uteliaisuus ja uuden oppimisen into pakotti kompuroimaan saappaissani päivästä toiseen.
Tänään kiitän paitsi siitä, että olen päässyt näkemään osan tästä ”toisesta” maailmasta, myös jokaisesta kohtaamastani ihmisestä. Heidän rinnallaan kulkiessa olen käynyt läpi omaa kasvuprosessiani sosiaalialan ammattilaiseksi.
Heidän rinnallaan kulkiessa olen käynyt läpi omaa kasvuprosessiani sosiaalialan ammattilaiseksi.
Opintojeni alkuvaiheessa kyseenalaistamani vuorovaikutusopinnot ovat osoittautuneet kaikkein tärkeimmiksi. Toisen ihmisen tasa-arvoisesta kohtaamisesta ja hänen elämäntilanteeseensa kohdistetusta aidosta kiinnostuksesta lähtee liikkeelle oleellisen terapeuttisen suhteen muodostus myös päihdetyössä. Asiakasta kiinnostaa, onko työntekijällä hänelle oikeasti aikaa vai yrittääkö tämä hoitaa hänet ”pois alta” vain yhtenä pakollisena työtehtävänä.
Tämä kiinnostuksen asteen testaus on mielestäni oikeutettua. Enhän itsekään mielelläni käsittelisi syvimpiä salaisuuksiani tai kohtaisi heikkouksiani sellaisen ihmisen kanssa, joka vilkuilee kellosta kohta alkavaa kahvitaukoa. Toivon, etten koskaan yrittäisi vain selvitä työtehtävistäni ja työpäivästä toiseen. Päinvastoin; haluan tuntea tekemäni työn merkitykselliseksi ja asiakkaan aidon kohtaamisen tärkeimmäksi tehtäväkseni. Opiskelijan idealismini ei ole siis vielä karissut pois – enkä soisi sen koskaan karisevankaan.
Työni on ollut joka päivä uuden oivaltamista: itsestäni sekä arvomaailmastani, erilaisista ihmisistä, päihdeongelmista, niistä kuntoutumisesta ja kuntoutumiseen liittyvistä retkahduksista – sekä koko sosiaalialan työkentästä. Olen oppinut myös kiireestä ja yhteiskuntamme taloudellisesta tilanteesta. Nehän osaltaan vaikeuttavat ihmissuhdetyötä, sillä ihminen tarvitsee toiselta ihmiseltä ennen kaikkea aikaa.
Vaikka olen työssäni joutunut tuntemaan voimattomuutta voimavarojen niukkuuden ja erilaisten ihmiskohtaloiden edessä, olen oppinut tärkeitä asioita. Työ on opettanut käsittelemään esimerkiksi sitä hämmennyksen ja riittämättömyyden tunnetta, kun oivaltaa, että toisen puolesta tekeminen ei ole auttamista. Sen sijaan on tarjottava tukea, jotta toinen halutessaan voi itse tavoitella muutosta. Ja kestettävä se, ettei aina varsinaista näkyvää muutosta tapahdu, vaikka sitä kuinka haluaisi. Tärkeää on ajatella, että kenties jonain toisena hetkenä muutos on mahdollinen. Toivosta ei saa tässä työssä koskaan luopua.
Ihmisten erilaisuus on valtava voimavara. Päihdekuntoutukseen voi motivoitua hyvin erilaisista lähtökohdista ja siksi kuntoutujat voivat avata uusia näkökulmia toisilleen. Kankaanpään A-kodin yhteisöllinen toimintatapa tarjoaa tähän hyvän ympäristön.
Jokainenhan haluaa tulla kohdatuksi yksilönä.
Jokainenhan haluaa tulla kohdatuksi yksilönä ja määrittää itse sen, mikä juuri minua kannustaa muutokseen. Mikäli meitä kuitenkin työnnetään sitkeästi muottiin, johon emme sovi, on seurauksena turhautumista ja tuloksetonta päihdetyötä.
Työkaveri antoi minulle ensimmäisenä työpäivänäni neuvon, johon uskon edelleen. Tämän työn oppii vain tekemällä, hän sanoi. Pintaa on vasta raapaistu ja ymmärrän, että sosiaalialan ammattilaiseksi kehittyminen on elämäni loppuun asti kesken – hyvä niin.
Saan olla kiitollinen siitä, että kohtaamani ihmiset pakottavat minut perustelemaan valintojani ja pohtimaan elämänarvojanikin. He kaikki ovat opettaneet minua, koko yhteisö.
Itse kunkin onkin hyvä muistaa välillä kiittää kanssaihmisiä, kun huomaa heidän kasvattavan meitä paremmiksi ihmisiksi.
Siis kiitos näistä suurista saappaista.
